Vielä hän ei oppinut naurua eikä kauneutta. Alakuloisena palasi tämä metsästäjä takaisin tiedon metsästä.
Kotia hän kääntyi taistelusta villien eläinten kanssa: mutta hänen totisuudestaan katsoo vielä villi eläin — voittamaton!
Yhä vielä hän seisoo tuolla kuin tiikeri, joka tahtoo hypätä; mutta minä en suvaitse näitä pingoitettuja sieluja, nurja on makuni näitä erikseen vetäytyneitä kohtaan.
Ja te sanotte minulle, ystävät, ettei tule kiistellä mausta ja maistamisesta? Mutta kaikki elämä on kiistaa mausta ja maistamisesta!
Maku: se on yhtaikaa paino ja vaakakuppi ja punnitsija; ja voi kaikkea elävää, joka käymättä taistelua painosta ja vaakakupista ja punnitsijasta tahtoi elää!
Kunpa hän väsyisi korkeuteensa, tuo ylhäinen: silloin vasta hänen kauneutensa alkaisi, — ja silloin vasta minä tahdon maistaa häntä ja pitää häntä maukkaana.
Ja vasta kun hän kääntyy pois itsestään, on hän juokseva oman varjonsa yli — ja, totisesti! aurinkonsa helmaan.
Liian kauan hän istui varjossa, hengen parannuksentekijän posket kalpenivat; vähää vaille, ettei hän nääntynyt odotuksissaan nälkään.
Ylenkatsetta on vielä hänen silmässään; ja hänen suunsa kätkee saastaa. Tosin hän lepää nyt, mutta hänen leponsa ei ole vielä asettunut aurinkoon.
Härän lailla hänen tulisi tehdä; ja hänen onnensa tulisi haista maalle, eikä ylenkatseelle maata kohtaan.