"Tämä olisi minulle korkeinta, — näin puhuu itselleen teidän valheellinen henkenne — katsella elämää ilman himoa eikä, koiran tavoin, kieli suusta riippuen.
"Olla onnellinen katselemisessa, tahto kuolleena, vailla itsekkäisyyden sieppaamista ja himoa — koko ruumis kylmänä ja tuhkanharmaana, mutta silmä juopuneena kuusilmänä!
"Tämä olisi minulle rakkainta, — näin viettelee itseään tuo vietelty — rakastaa maata niinkuin kuu sitä rakastaa, ja ainoastaan silmällä koskettaa sen kauneutta.
"Ja tämä olkoon minulle tahratonta tietoa kaikista kappaleista, että minä en kappaleilta mitään tahdo, paitsi että saan olla niiden edessä kuin satasilmäinen kuvastin." —
Oi, te herkkätunteiset teeskentelijät, te himokkaat! Teiltä puuttuu pyyteen viattomuutta: ja nyt te solvaatte senvuoksi pyytämistä!
Totisesti, te ette luovina, synnyttävinä, syntymishaluisina rakasta maata!
Missä on viattomuutta? Siellä missä on tahtoa synnyttämiseen. Ja ken tahtoo itseään ylempää luoda, hänellä on puhtain tahto.
Missä on kauneutta? Siellä missä minun täytyy tahtoa kaikella tahdolla; missä minä tahdon rakastaa ja käydä perikatoon, jotta kuva ei jäisi ainoastaan kuvaksi.
Rakastaa ja käydä perikatoon: ne ovat hamasta iankaikkisuuksista sointuneet yhteen. Tahto rakkauteen: se on olla valmis kuolemaankin. Näin puhun minä teille, te pelkurit!
Mutta nyt teidän epämiehuullinen kieroonkatsomisenne tahtoo saada nimen "mietiskeleväisyys"! Ja mikä arkojen silmien antaa koskettaa itseään, on ristittävä "kauniiksi"! Oi te jalojen nimien tahraajat!