Kun minä lepäsin unessa, silloin söi lammas murattiseppelettä, joka oli päässäni — söi ja virkkoi: "Zarathustra ei ole enää oppinut."
Puhui ja läksi lyllertäen pois ja ylväänä. Eräs lapsi kertoi sen minulle.
Kernaasti minä lepään täällä, missä lapset leikkivät, murtuneen muurin luona, ohdakkeitten ja punaisien unikkojen alla.
Oppinut minä olen vielä lapsille ja ohdakkeillekin ja punaisille unikoille. Viattomia ne ovat, vieläpä häijyydessäänkin.
Mutta lampaalle minä en ole enää oppinut: niin tahtoo minun osani — siunattu olkoon se!
Sillä tämä on totuus: ulos minä olen lähtenyt oppineitten huoneesta, ja oven olen vielä viskannut jälkeeni kiinni.
Liian kauan minun sieluni istui nälkäisenä heidän pöytänsä ääressä; en minä ole heidän laillaan totutettu tietämiseen kuin pähkinänsärkemiseen.
Vapautta minä rakastan ja ilmaa terveen maan yllä; mieluumin minä vielä tahdon nukkua häränvuodilla kuin heidän arvosijoillaan ja kunniallisuuksillaan.
Minä olen liian kuuma ja palanut omista ajatuksistani: usein tahtoo se tukauttaa hengitykseni. Silloin minun täytyy päästä ulos ja pois kaikista pölyisistä tuvista.
Mutta he istuvat kylminä kylmässä varjossa: he tahtovat kaikessa olla vain katselijoita ja ovat varuillaan, etteivät istu siellä, missä aurinko paahtaa portaille.