Näin puhui Zarathustra.
Hiljaisin hetki.
Mitä minulle tapahtui, ystäväni? Te näette minut huolestuneena, karkoitettuna, vastahakoisen-kuuliaisena, valmiina lähtemään — oi, lähtemään teidän luotanne!
Niin, vielä kerran Zarathustran täytyy yksinäisyyteensä: mutta haluttomana menee karhu tällä kertaa luolaansa!
Mitä minulle tapahtui? Kuka tämän käski? — Oi, minun suuttunut valtiattareni tahtoo niin, se puhui minulle; enkö minä ole jo kerran sanonut teille sen nimeä?
Eilen iltapuolella puhui minulle minun hiljaisin hetkeni: se on minun hirvittävän valtiattareni nimi.
Ja sitten se tapahtui, — sillä minun täytyy sanoa teille kaikki, jotta teidän sydämenne ei kovenisi minua kohtaan, kun minä äkkiä lähden pois!
Tunnetteko te uneenvaipuneen kauhua? —
Aina varpaisiin saakka hän kauhistuu siitä, että maa väistyy hänen altaan ja uni alkaa.
Tämän minä sanon teille vertaukseksi. Eilen, hiljaisimpana hetkenä, väistyi maa minun altani: uni alkoi.