Viisari liikahti, minun elämäni kello veti henkeä, milloinkaan en ole kuullut sellaista hiljaisuutta ympärilläni: niin että minun sydämeni kauhistui.
Silloin se puhui ilman ääntä minulle: "Sinä tiedät sen,
Zarathustra?" —
Ja minä huusin kauhusta, kun kuulin tämän kuiskauksen, ja veri pakeni minun kasvoiltani; mutta minä vaikenin.
Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä tiedät sen,
Zarathustra, mutta sinä et sano sitä!"
Ja minä vastasin viimein uhkamielisen lailla: "Niin, minä tiedän sen, mutta minä en tahdo sanoa sitä!"
Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä et tahdo,
Zarathustra? Onko tämä myös totta? Älä kätke itseäsi uhmaasi!" —
Ja minä itkin ja vapisin kuin lapsi ja sanoin: "Oi, minä tahtoisin kyllä, mutta miten minä voin! Säästä minut vain tästä! Se käy yli minun voimani!"
Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta,
Zarathustra! Puhu sanasi ja murru!" —
Ja minä vastasin: "Oi, onko se minun sanani? Kuka minä olen? Minä odotan arvokkaampaa; minä en ole edes sen arvoinen, että murrun hänen takiansa."
Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta? Sinä et ole minulle vielä kyllin nöyrä. Nöyryydellä on kovin nahka." —