Öljymäellä.
Talvi, huono vieras, istuu minun luonani kotona; siniset ovat minun käteni hänen ystävyytensä kädenpuristuksesta.
Minä kunnioitan häntä, tuota huonoa vierasta, mutta annan hänen kernaasti istua yksin. Kernaasti minä juoksen hänen luotansa; ja jos hyvin juoksee, niin pääsee häntä pakoon!
Lämpimin jaloin ja lämpimin ajatuksin minä juoksen sinne, missä tuuli tyventyy, — minun öljymäkeni aurinkosoppeen.
Siellä minä nauran ankaralle vieraalleni ja olen hänelle vielä kiitollinen, koska hän kotona pyydystää pois kärpäset minulta ja vaimentaa monen pienen melun.
Hän ei näet kärsi, jos hyttynen tahtoo laulaa, tai pari; kadunkin hän tekee yksinäiseksi, niin että kuutamo säikkyy siellä öisin.
Kova vieras hän on, — mutta minä kunnioitan häntä, enkä minä rukoile, velttojen lailla, paksuvatsaista tuli-epäjumalaa.
Mieluummin hiukan kalistaa hampaita kuin rukoilla epäjumalia! — niin on minun tapani. Ja vallankin minä vihaan kaikkia kiimaisia höyryäviä ummehtuneita tuliepäjumalia.
Ketä minä rakastan, sitä minä rakastan talvella paremmin kuin kesällä; paremmin minä pilkkaan nyt vihollistani ja sydämellisemmin, kun talvi istuu kotona minun huoneessani.
Sydämellisesti tosiaan, silloinkin vielä kun minä ryömin vuoteeseen —: silloin nauraa ja ylpeilee vielä minun kyyristynyt onneni; silloin nauraa minun valheunenikin.