— sen lailla salata aurinkonsa ja taipumaton aurinkotahtonsa: totisesti, tämän taidon ja talviylimielisyyden minä opin hyvin!
Minun rakkain häijyyteni ja taitoni on se, että minun vaikenemiseni oppi, ettei se vaikenemisella ilmaise itseään.
Sanoilla ja arvoilla kalisten minä petän juhlalliset Vartiat: minun tahtoni ja päämaalini on välttävä kaikki nuo vakaat vaarinpitäjät.
Jotta yksikään ei katselisi alas minun pohjaani ja viimeiseen tahtooni, — senvuoksi minä keksin itselleni pitkän valoisan vaikenemisen.
Niin monen viisaan minä havaitsin: joka verhosi kasvonsa ja sekoitti vetensä, jotta yksikään ei näkisi hänen lävitsensä ja allensa.
Mutta juuri hänen luoksensa tulivat viisaammat epäilijät ja pähkinänsärkijät: hänestä juuri pyydystettiin hänen salatuin kalansa!
Vaan kirkkaat, puhtaat, läpikuultavat — ne ovat minusta viisaimmat vaikenevaiset: ne joiden pohja on niin syvä, että kirkkainkaan vesi ei — anna sitä ilmi. —
Sinä hyyrrepartainen vaikenevainen talvitaivas, sinä pyöreäsilmäinen valkopää minun ylläni! Oi sinä sieluni ja sen ylimielisyyden taivaallinen vertauskuva!
Ja eikö minun täydy kätkeä itseni kuten se, joka kultaa on niellyt, — jotta minun sieluani ei halkiviillettäisi?
Eikö minun täydy käyttää puujalkoja, jotta eivät huomaisi minun pitkiä sääriäni, — kaikki nuo kadesisuiset ja kiusankituiset, jotka ovat minun ympärilläni?