Nuo savustuneet, tupalämpimät, kuluneet, kuihtuneet, ärtyneet sielut — kuinka niiden kateus voisi sietää minun onneni!
Niin minä näytän heille vain jään ja talven huipuillani — enkä, että minun vuoreni vielä kaikki aurinkovyöt ympärilleen kietoo!
He kuulevat vain minun talvimyrskyjeni ulvovan: eivätkä, että minä yli lämpimienkin merien kuljen kaipaavaisten, raskaiden, kuumien etelätuulten lailla!
He surkuttelevat vielä minun vastoinkäymisiäni ja sattumiani: — mutta minun sanani kuuluu: "sallikaa sattuman tulla minun tyköni: viaton se on kuin lapsonen!"
Kuinka he voisivat sietää minun onneani, ellen minä asettaisi vastoinkäymisiä ja talvikärsimyksiä ja jääkarhulakkeja ja lumitaivaspeitteitä onneni ympärille!
— ellen minä armahtaisi itse heidän sääliäänkin: noiden kadesisuisten ja kiusankituisten sääliä!
— ellen minä itse huokaisi ja värjyisi vilusta heidän edessään, ja kärsivällisenä antaisi kapaloida itseäni heidän sääliinsä!
Tämä on minun sieluni viisas ylimielisyys ja mielisuosio, että se ei kätke talveaan ja pakkasmyrskyjään; se ei kätke myöskään kylmänkyhmyjään.
Toisen yksinäisyys on sairaan poispakenemista; toisen yksinäisyys pakenemista sairaitten luota.
Kuulkoot he minun kalisevan ja huokaavan talvikylmästä kaikki nuo viheliäiset, karsaat konnat ympärilläni! Sellaisesta huokauksesta ja kalinasta huolimatta minä pakenen heidän lämmitetyistä tuvistaan.