Totisesti, moni heistä kohotti kerran jalkansa kuin tanssija, häntä viittoi nauru minun viisaudessani: — silloin hän malttoi mielensä. Äsken näin hänen kumarana — ryömivän ristin luo.
Valon ja vapauden ympärillä he kerran liehuivat hyttysten ja nuorten runoilijain lailla. Hiukan vanhempia, hiukan kylmempiä: ja nyt he ovat hämäränmiehiä ja salakähmyreitä ja uunilla-kykkijöitä.
Pettikö heidän rohkeutensa ehkä siksi, että yksinäisyys nielaisi minut kuin valaskala? Kuunteliko heidän korvansa ehkä kauan-kaipaavaisesti turhaan minua ja minun torvi- ja airuthuutojani?
— Oi! alati on vain harvoja sellaisia, joiden sydämellä on pitkä rohkeus ja ylpeys; ja sellaisten henkikin pysyy kärsivällisenä. Mutta muut ovat pelkureja.
Muut: niitä ovat aina nuo kaikkein useimmat, arkipäiväisyys, liikanaiset, nuo aivan-liian-monet — kaikki nämä ovat pelkureja! —
Ken minun lajiani on, hänen tiensä yli tulevat myös minun lajini elämänkokemukset juoksemaan: niin, että hänellä täytyy olla ensimäisinä tovereina ruumiita ja silmänkääntäjiä.
Mutta hänen seuraavat toverinsa — he tulevat kutsumaan itseään hänen uskovaisikseen: eläväinen parvi, paljon rakkautta, paljon hulluutta, paljon parratonta kunnioitusta.
Näihin uskovaisiin ei sen tule sitoa sydäntään, ken minun lajiani ihmisten joukossa on; näihin keväisiin ja kirjaviin niittyihin ei sen tule uskoa, ken pakenevan aran ihmisten laadun tuntee!
Jos he toisin voisivat, niin he toisin tahtoisivatkin. Puolittaiset turmelevat kaiken kokonaisen. Että lehdet lakastuvat, — mitä valittamista siinä on!
Anna niiden mennä ja pudota, oi Zarathustra, äläkä valita! Ennemmin puhalla vielä kahisevin tuulin niiden joukkoon, —