— puhalla näiden lehtien joukkoon, oi Zarathustra: jotta kaikki kuihtunut nopeammin sinun luotasi pakenisi! —
2.
"Me olemme jälleen tulleet hurskaiksi" — niin tunnustavat nämä luopiot; ja vieläpä heistä monet ovat liian arkoja näin tunnustamaan.
Heidän silmäänsä minä katson, — heille minä sanon vasten kasvoja ja heidän poskiensa punaa: te olette sellaisia, jotka jälleen rukoilette!
Mutta rukoilla on häpeää! Ei kaikille, mutta sinulle ja minulle ja sille, kenellä on omatuntonsa myöskin päässään. Sinulle on häpeää rukoilla!
Sinä tiedät sen hyvin: sinun pelkuri perkeleesi sinussa, joka kernaasti tahtoisi ristiä kädet ja laskea kädet helmaan ja elää mukavammin: — tämä pelkuri perkele puhuu sinulle "on olemassa jumala!"
Mutta täten sinä kuulut valonarkaan lajiin, jolle valo ei suo milloinkaan lepoa; nyt sinun täytyy joka päivä pistää pääsi syvemmälle yöhön ja sumuun!
Ja totisesti, sinä valitsit hetken hyvin: sillä juuri nyt lentävät yölinnut jälleen ulos. Hetki tuli kaikelle valonaralle kansalle, ilta- ja lepohetki, jolloin se ei — "lepää". Minä kuulen ja tunnen hajusta sen: heidän metsästys- ja saarroshetkensä tuli, ei tosin hurjan metsästyksen, vaan kesyn ramman nuuskivan salaripinäisen ja rukoussipinäisen metsästyksen, —
— sielukkaiden teeskentelijöiden hiirestämishetki: kaikki sydän-hiirensatimet ovat nyt jälleen viritetyt! Ja missä minä esiripun nostan, siellä syöksyy yöperhonen ulos.
Istuiko se ehkä siellä yhdessä jonkun toisen yöperhosen kanssa? Sillä kaikkialla minä tunnen hajun pienistä kyyristyneistä seurakunnista; ja missä pieniä kamareita on, siellä on sisällä uusia rukousveljiä ja rukousveljien höyryä. He istuvat iltakaudet toistensa luona ja puhuvat: "tulkaamme jälleen lasten kaltaisiksi ja sanokaamme 'hyvä jumala'!" — suu ja vatsa hurskaitten sokurileipurien pilaamana.