Ja kaikki jumalat nauroivat silloin ja vaappuivat istuimillaan ja huusivat: "Eikö tämä juuri ole jumalallisuutta, että on olemassa jumalia, mutta ei yhtään jumalaa?"
Kenellä korvat on, hän kuulkoon! —
Näin puhui Zarathustra siinä kaupungissa, jota hän rakasti ja jota kutsutaan "Kirjavaksi lehmäksi". Täältä hänellä oli nimittäin vain kaksi päivää kuljettavaa, kunnes hän jälleen pääsi luolaansa ja eläintensä luo; mutta hänen sielunsa riemuitsi alati hänen lähestyvästä kotiintulostaan. —
Kotiintulo.
Oi yksinäisyys! Sinä kotini yksinäisyys! Liian kauan minä elin kesyttömänä ventovieraassa maassa, jotta en kyynelet silmissä kääntyisi luoksesi kotia!
Nyt uhkaa minua vain sormella, kuten äidit uhkaavat, nyt hymyile minulle, kuten äidit hymyilevät, nyt lausu vain: 'Ja ken oli se, joka kerran myrskytuulen tavoin minun luotani myrskysi pois?' —
— joka erotessaan huusi: 'liian kauan minä istuin yksinäisyyden luona, silloin minä unhoitin vaikenemisen!' Sen — sinä olet kai oppinut nyt? Oi Zarathustra, minä tiedän kaikki: ja että sinä monien joukossa olit hyljätympi, sinä ainoa, kuin milloinkaan minun luonani!
Toista on olla hyljättynä, toista yksinäisyys: sen sinä olet oppinut nyt! Ja että sinä tulet alati olemaan ihmisten joukossa kesytön ja vieras:
— kesytön ja vieras vielä silloinkin, kun he rakastavat sinua: sillä ennen kaikkea he tahtovat tulla säästetyiksi!
Mutta täällä sinä olet kotonasi; täällä sinä voit lausua kaikki ja tyhjentää kaikki perusteet, mikään ei häpeä täällä salatuita, paatuneita tunteita.