Säästämisessä ja säälissä on alati minun suurin vaarani; ja kaikki ihmisolemus tahtoo tulla säästetyksi ja siedetyksi.
Pidätetyin totuuksin, narrinkäsin ja narrautunein sydämin ja rikkaana säälin pienistä valheista: — näin minä elin aina ihmisten joukossa.
Valhepuvussa minä istuin heidän joukossaan, valmiina tuomitsemaan väärin itseäni sietääkseni heitä, ja kernaasti puhuen itselleni: "sinä narri, sinä et tunne ihmisiä!"
Kadottaa käsityksen ihmisistä, jos elää ihmisten joukossa: kaikissa ihmisissä on liian paljon etualaa — mitä tekisivät kauaksinäkevät, kaukaaetsivät silmät siellä!
Ja kun he tuomitsivat minut väärin: minä narri säästin heitä senvuoksi enemmän kuin itseäni: tottuneena kovuuteen itseäni kohtaan ja usein vielä kostaen itselleni tämän säästämisen.
Myrkyllisten kärpästen pistelemänä ja kovertuneena kuin kivi monesta pisarasta häijyyttä, niin minä istuin heidän joukossaan ja toistin yhä itselleni: "viaton on kaikki pieni pienuuteensa!"
Vallankin heidät, jotka kutsuvat itseään "hyviksi", minä huomasin myrkyllisimmiksi kärpäsiksi: he pistävät kaikessa viattomuudessa, he valhettelevat kaikessa viattomuudessa; miten he saattaisivat olla minua kohtaan — oikeamielisiä!
Ken hyvien joukossa elää, hänet opettaa sääli valhettelemaan. Sääli tekee ilman ummehtuneeksi kaikille vapaille sieluille. Hyvien tuhmuus on nimittäin pohjaton.
Kätkemään itseni ja rikkauteni — sen minä opin tuolla alhaalla: sillä jokaisen minä havaitsin vielä hengeltä köyhäksi. Se oli minun säälini valhe, että minä huomasin jokaisessa,
— että minä näin ja haistoin jokaisessa, mikä hänelle oli kylliksi ja mikä hänelle oli liiaksi henkeä!