Jotta yksinäinen kukkula ei iäksi yksinäisyyteen sulkeutuisi ja itseensä tyytyisi; jotta vuori tulisi laaksoon, ja korkeuden tuulet alankoihin: —
Oi, ken löytäisi oikean ristimä- ja hyvenimen sellaiselle kaipuulle! "Lahjoittava hyve" — niin nimitti Zarathustra kerran tuota nimittämätöntä.
Ja silloin tapahtui myös — ja totisesti, tapahtui ensikerran! —, että hänen sanansa ylisti itsekkäisyyttä autuaaksi, eheää, tervettä itsekkäisyyttä, joka kumpuaa mahtavasta sielusta: —
— mahtavasta sielusta, johon korkea ruumis kuuluu, tuo ihana, voittavainen, terve, jonka ympärillä jokainen kappale käy kuvastimeksi:
— tuo notkea vakuuttava ruumis, tanssija, jonka vertauskuva ja ydinmehu itse-iloinen sielu on. Sellaisten ruumiiden ja sielujen itse-ilo kutsuu itseään: "hyveeksi".
Sanoillaan hyvästä ja huonosta suojelee sellainen itseilo itseään kuin pyhillä lehdoilla; onnensa nimillä se karkoittaa luotansa kaiken halveksittavan.
Luotansa se karkoittaa kaiken aran; se puhuu: huono — se on arkaa! Halveksittavalta näyttää siitä tuo alati sureva, huokaava, valittava ja se, joka poimii ylös pienimmänkin edun.
Se halveksii myöskin kaikkea voivottavaa viisautta: sillä totisesti, on olemassa myöskin viisautta, joka kukkii pimeässä, yövarjoviisaus: joka alati huokaa "kaikki on turhaa!"
Arkaa epäluuloa se halveksii, ja jokaista, joka tahtoo vannomisia katseiden ja käsien asemesta: myöskin kaikkea liian epäluuloista viisautta, — sillä sellainen on arkojen sielujen laji.
Vielä enemmän se halveksii pian-mukautuvaa, tuota koiramaista, joka heti makaa seljällään, tuo nöyrä; ja viisauttakin on olemassa, joka on nöyrää ja koiramaista ja hurskasta ja pian-mukautuvaa.