Täällä minä istun ja odotan, vanhoja rikottuja tauluja ympärilläni ja myöskin uusia puoleksi kirjoitettuja. Milloin tulee minun hetkeni?
— minun alasastumiseni, laskeutumiseni hetki: sillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä.
Sitä minä odotan nyt: sillä ensin täytyy merkkien tulla, että minun hetkeni on läsnä, — nimittäin naurava jalopeura kyyhkysparven keralla.
Sillä aikaa minä puhun itselleni kuten se, jolla on aikaa. Kukaan ei kerro minulle uutta: niin minä kerron itselleni oman itseni.
2.
Kun minä tulin ihmisten luo, silloin minä huomasin heidän istuvan vanhassa luulossa: kaikki luulivat jo kauan sitten tietävänsä, mikä ihmiselle oli hyvää ja pahaa.
Vanhalta väsyneeltä asialta heistä tuntui kaikki puhe hyveestä; ja ken tahtoi nukkua hyvin, hän puhui vielä ennen maatamenoaan "hyvästä" ja "pahasta".
Tämän uneliaisuuden minä ravistin hereille opettaessani: mikä hyvää ja pahaa on, sitä ei tiedä vielä kukaan: — paitsi ehkä luova!
— Mutta hän on se, joka luo ihmisen päämaalin ja antaa maalle sen tarkoituksen ja tulevaisuuden: hän vasta luo sen, että jokin on hyvää ja pahaa.
Ja minä käskin heidän heittämään kumoon vanhat opetusistuimensa ja missä vain tuo vanha luulo oli istunut; minä käskin heidän nauramaan suurille hyvemestareilleen ja pyhille miehilleen ja runoilijoilleen ja maailmanlunastajilleen.