Heidän synkille viisailleen minä käskin heidän nauramaan ja jokaiselle, joka mustana linnunpelättimenä varoittaen oli istunut elämän puussa.
Heidän suurelle hautakadulleen minä asetuin ja itse haaskojen ja korppikotkien luo — ja minä nauroin heidän kaikelle menneisyydelleen ja sen laholle ja häviävälle ihanuudelle.
Totisesti, katumussaarnaajien ja narrien lailla minä huusin vihaa ja kirousta kaiken heidän suurensa ja pienensä ylitse, — että heidän parhaansa on niin ylen pieni! Että heidän pahimpansa on niin ylen pieni! — näin minä nauroin.
Minun viisas kaipuuni huusi ja nauroi näin minusta, se joka on vuorilla syntynyt, kesytön viisaus totisesti! — minun suuri kohisevasiipinen kaipuuni.
Ja usein se tempasi minut pois ja ylös ja eteenpäin ja keskellä naurua: silloin minä lensin tosin vapisten, nuolena, halki aurinkojuopuneen hurmauksen:
— ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita yksikään uni ei vielä nähnyt, kuumempaan etelään, kuin kuvienluojat milloinkaan uneksivat: sinne, missä jumalat tanssien häpeävät kaikkia vaatteita: —
— jotta nimittäin puhuisin vertauksilla ja ontuisin ja änkyttäisin kuten runoilijat: ja totisesti, minä häpeän, että minun täytyy vielä olla runoilija! —
Missä kaikki syntyminen tuntui minusta jumal-tanssilta ja jumal-ylimielisyydeltä, ja maailma irti- ja uloslasketulta ja pakenevalta takaisin itseensä: —
— niinkuin monien jumalien iankaikkinen itsensä-pakeneminen ja itsensä-jälleen-etsiminen, niinkuin monien jumalien autuas itsensä-vastustaminen, itsensä-jälleen-kuuleminen, itselleen-jälleen-kuuluminen: —
Missä kaikki aika tuntui minusta autuaasti pilkkaavan silmänräpäystä, missä välttämättömyys oli itse vapaus, joka autuaasti leikki vapauden tutkaimella: —