Oi veljeni, on olemassa tauluja, joita väsymys, ja tauluja, joita laiskuus loi, nuo mädät: vaikkakin ne puhuvat samoin, niin ne tahtovat kuitenkin tulla toisin kuulluiksi. —
Katsokaa tässä tätä nääntyvää! Yksi askel hänellä oli vain enää päämaaliinsa, mutta väsymyksestä hän on uhmaten asettunut pölyyn makaamaan: tämä urhoollinen!
Väsymyksestä hän haukoittelee tielle ja maalle ja päämaalille ja itselleen: yhtään askelta hän ei tahdo enää astua, — tämä urhoollinen!
Nyt paahtaa aurinko häneen, ja koirat tavoittelevat nuolla hänen hikeään: mutta hän makaa siinä uhmassaan ja tahtoo mieluummin nääntyä: —
— vaaksan päässä päämaalistaan nääntyä! Totisesti, te saatte vetää hänet vielä tukasta hänen taivaaseensa, tämän sankarin!
Parempi, kun annatte hänen maata siinä, mihin hän on paneutunut makaamaan, jotta uni tulisi hänen luokseen, tuo lohduttaja, vilvoittavalla rankkasateella:
Antakaa hänen maata, kunnes hän itsestään herää, kunnes hän itsestään peruuttaa kaiken väsymyksen ja mitä väsymys hänestä julisti!
Karkoittakaa, veljeni, ainoastaan koirat hänen luotaan, nuo laiskat liehijät, ja kaikki nuo kihisevät syöpäläiset: —
— kaikki nuo "sivistyneitten" kihisevät syöpäläiset, jotka jokaisen sankarin hiessä — herkuttelevat! —
19.