Kun Zarathustra kuuli viisaan näin puhuvan, nauroi hän itsekseen sydämessään: sillä valo oli silloin syttynyt hänen sielussaan. Ja näin puhui hän sydämelleen:
Narri on minusta tämä viisas neljinekymmenine ajatuksineen: mutta minä uskon, että hän osaa hyvin nukkua.
Onnellinen jo se, joka asuu tämän viisaan läheisyydessä. Sellainen uni tarttuu, paksun seinänkin läpi se tarttuu.
Itse hänen opetusistuimessaankin asuu taikavoima. Eivätkä nuorukaiset turhaan ole istuneet hyveen saarnaajan edessä.
Hänen viisautensa kuuluu: valvoa nukkuakseen hyvin. Ja totisesti, ellei elämällä olisi mitään tarkoitusta ja minun täytyisi valita mielettömyys, niin olisi tämä minulle valittavaksi arvokkain mielettömyys.
Nyt ymmärrän selvästi, mitä kerran etsittiin ennen kaikkea, kun etsittiin hyveen opettajia. Hyvää unta etsittiin itselleen ja unikkokukkaisia hyveitä sen lisäksi!
Kaikille näille ylistetyille viisaille, jotka opetusistuimilla istuivat, oli viisaus unta ilman unennäköjä: he eivät tunteneet mitään parempaa elämän tarkoitusta.
Onpa vielä tänäkin päivänä muutamia sellaisia kuin tämä hyveen saarnaaja, eikä aina niin rehellisiä: mutta heidän aikansa on ohi. Eivätkä he enää kauankaan seiso: siinä he jo makaavat.
Autuaat ovat nämä uneliaat: sillä kohta he torkahtavat uneen. —
Näin puhui Zarathustra.