Tuonpuoleisten odottajista.
Kerran heitti Zarathustrakin uskonsa tuolle puolen ihmistä, kuten kaikki tuonpuoleisten odottajat. Kärsivän ja kidutetun jumalan työltä näytti minusta silloin maailma.
Unelta näytti minusta silloin maailma, ja jumalan runoelmalta; värilliseltä savulta jumalallisesti tyytymättömän silmissä.
Hyvä ja paha ja halu ja kärsimys ja Minä ja Sinä värilliseltä savulta näytti se minusta luovissa silmissä. Kääntää katseensa itsestään tahtoi luoja — silloin loi hän maailman.
Juopunut ilo on kärsivälle kääntää katseensa kärsimyksestään ja kadottaa itsensä. Juopuneelta ilolta ja itsensä-kadottamiselta tuntui minusta kerran maailma.
Tämä maailma, ikuisesti epätäydellinen, ikuisen ristiriidan kuva ja epätäydellinen kuva — juopunut ilo epätäydelliselle luojalleen: — sellaiselta tuntui minusta kerran maailma.
Senvuoksi heitin minäkin kerran uskoni tuollepuolen ihmistä, kuten kaikki tuonpuoleisten odottajat. Tuollepuolen ihmistäkö todellakin?
Oi, veljet, tuo jumala, jonka minä loin, oli ihmistyötä ja -hulluutta, kuten kaikki jumalat!
Ihminen hän oli, ja ainoastaan vaivainen osa ihmistä ja Minua: omasta tuhkastani ja hehkustani nousi se eteeni, tuo kummitus. Ja totisesti! ei se tullut luokseni tuonpuolisuudesta!
Mitä tapahtui, veljeni? Minä voitin itseni, kärsivän itseni, kannoin oman tuhkani vuorille, kirkkaan liekin löysin minä itselleni. Ja katso! Silloin pakeni kummitus luotani!