"Oi Zarathustra! Älä läiskytä niin hirvittävästi ruoskaasi! Sinähän tiedät: melu surmaa ajatuksia, — ja juuri nyt minä saan tuollaisia hentoja ajatuksia.
"Kummastakaan meistä ei ole hyvään eikä pahaan. Tuollapuolen hyvän ja pahan me löysimme saaremme ja viheriän niittymme — me kaksi vain! Siksi meidän täytyy pitää toisistamme!
"Ja ellemme me rakasta toisiamme perinpohjin, — täytyykö sitten olla nurja toisiaan kohtaan, ellei rakasta toisiaan perinpohjin?
"Ja että minä pidän sinusta ja usein liian paljon, sen sinä tiedät: ja syynä siihen on se, että minä olen mustasukkainen sinun viisaudellesi. Oi, tuota mieletöntä vanhaa hupsua, viisautta!
"Jos sinun viisautesi kerran juoksisi luotasi pois, oi! silloin juoksisi pian minunkin rakkauteni sinun luotasi." —
Sitten katseli Elämä miettiväisesti taaksensa ja ympärillensä ja sanoi hiljaa: "Oi Zarathustra, sinä et ole minulle kylliksi uskollinen!
"Sinä et rakasta minua läheskään niin paljon, kuin sanot rakastavasi; minä tiedän, sinä ajattelet, että kohta tahdot hyljätä minut.
"On olemassa vanha raskas raskas mörisevä kello: sen mörinä kuuluu öisin aina ylös luolaasi saakka: —
"— kun sinä kuulet tämän kellon sydänyöllä lyövän tunteja, niin sinä ajattelet yhden ja kahdentoista lyönnin välillä sitä —
"— sinä ajattelet sitä, oi Zarathustra, minä tiedän sen, että tahdot hyljätä minut pian!" —