"Niin, vastasin minä viivytellen, mutta sinä tiedät myöskin —" Ja minä sanoin hänen korvaansa jotakin, keskelle hänen sekaisia keltaisia hulluja hiuskähäröitään.
"Sinä tiedät sen, oi Zarathustra? Sitä ei yksikään tiedä. — —"
Ja me katselimme toisiamme ja loimme silmämme vihreälle niitylle, jonka yli viileä ilta juuri juoksi. — Mutta sillä kertaa oli Elämä minulle rakkaampi kuin viisauteni kaikki milloinkaan oli ollut. —
Näin puhui Zarathustra.
3.
Yksi!
Inehmo, oi!
Kaksi!
Yön kellot mitä sulle soi?
Kolme!
"Unt' untelon
Neljä!
"ma nukuin —, väistyi uni pois: —
Viisi!
"Syv' elo on,
Kuusi!
"mitata päivän miel' ei vois.
Seitsemän!
"Syv' itku sen —,
Kahdeksan!
"syvempi vielä ilon-syys:
Yhdeksän!
"Huol' itkee: kestä en!
Kymmenen!
"Vaan ilon miel' on iäisyys —,
Yksitoista!
"— on syvä, syvä iäisyys!"
Kaksitoista!
Seitsemän sinettiä.
(Eli: On- ja Aamen-laulu.)
1.
Jos minä tietäjä olen ja täynnä tietäjähenkeä, joka vaeltaa korkealla harjanteella kahden meren välissä, — vaeltaa menneen ja tulevaisen välissä kuin raskas pilvi, — helteisille alangoille vihamielisenä ja kaikelle, mikä väsynyttä on eikä osaa kuolla eikä elää: