"Sinun vihollisesi näyttivät nimittäin meille kuvasi omassa kuvastimessaan: siitä sinä silmäilit perkeleen irvinaamalla ja pilkallisesti nauraen: niin että me pelkäsimme sinua.
"Mutta mitä apua siitä! Yhä uudelleen sinä pistit lauseillasi meitä korvaan ja sydämeen. Silloin me puhuimme viimein: mitä siitä, minkä näköinen hän on!
"Meidän täytyy saada kuulla häntä, häntä joka opettaa: 'teidän tulee rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä rauhaa enemmän kuin pitkää!'
"Kukaan ei puhunut milloinkaan niin sotaisia sanoja: 'Mikä on hyvää? Olla urhoollinen on hyvää. Hyvä sota on se, joka jokaisen asian pyhittää!'
"Oi Zarathustra, meidän isiemme veri liikahti ruumiissamme kun kuulimme nämä sanat: se oli kuin kevään puhetta vanhoille viinitynnyreille.
"Kun miekat juoksivat sikin sokin kuin punatäpläiset käärmeet, silloin meidän isämme mielistyivät elämään; kaiken rauhan aurinko tuntui heistä voimattomalta ja laimealta, mutta pitkä rauha tuotti häpeää.
"Kuinka he huokasivat, meidän isämme, kun he näkivät seinällä salamankirkkaita kuivuneita miekkoja! Niiden lailla he janosivat sotaa. Miekka näet tahtoo juoda verta ja säihkyy himosta." — —
— Kun kuninkaat sellaisella innolla puhuivat ja lavertelivat isiensä onnesta, valtasi Zarathustran sangen suuri halu pilkata heidän intoaan: sillä nähtävästi ne olivat hyvin rauhallisia kuninkaita, jotka hän näki edessään, tuollaisia, joilla oli vanhat ja hienot kasvot. Mutta hän voitti itsensä. "Hyvä! puhui hän, tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola; ja tällä päivällä on oleva pitkä ilta! Mutta nyt kutsuu eräs hätähuuto minua kiireellisesti teidän tyköänne.
"Minun luolalleni on kunniaksi, jos kuninkaat tahtovat istua siinä ja odottaa: mutta epäilemättä, te saatte kauan odottaa!
"No niin! Mitä siitä! Missä oppii tänään paremmin odottamaan kuin hoveissa? Ja kaikki hyve, mikä on jäänyt kuninkaille tähteeksi, — eikö sen nimi ole tänään: osata-odottaa?" —