Näin puhui Zarathustra.
Veri-iili.
Ja Zarathustra kulki mietiskellen etemmäksi ja syvemmälle, läpi metsien ja ohi rämeisten maiden; mutta niinkuin jokaiselle tapahtuu, joka miettii vaikeita asioita, niin hän polkaisi äkkiarvaamatta erästä ihmistä. Ja katso, silloin sähähti vasten hänen kasvojaan yhdellä erää tuskanhuuto ja kaksi kirousta ja parikymmentä ilkeätä herjasanaa: niin että hän peljästyksissään kohotti sauvan ja iski vielä tuota tallattua kohti. Mutta heti senjälkeen malttoi hän mielensä; ja hänen sydämensä nauroi hulluudelle, jonka hän juuri oli tehnyt.
"Suo anteeksi, sanoi hän tallatulle, joka kiukkuisena oli noussut pystyyn ja istuutunut, suo anteeksi ja salli ennen kaikkea yksi vertaus.
"Niinkuin vaeltaja, joka uneksii etäisistä asioista, äkkiarvaamatta survaisee tyhjällä kadulla nukkuvaa koiraa, joka makaa auringonpaahteessa:
"— niinkuin silloin molemmat hypähtävät pystyyn, karkaavat kohti toisiaan, verivihollisten lailla, nuo kaksi kuolemakseen peljästynyttä: näin tapahtuu meille.
"Ja kuitenkin! Ja kuitenkin — miten vähän puuttui, että he olisivat hyväilleet toisiansa, tuo koira ja tuo yksinäinen! Sillä molemmathan he ovat — yksinäisiä!"
— "Ken sinä lienetkin, sanoi tallattu yhä vielä vihoissaan, sinä loukkaat vertauksellasikin minua, etkä ainoastaan jalallasi, katso vain, olenko minä mikään koira?" — ja näin sanoen istuva nousi ja veti paljaan käsivartensa lammikosta. Ensin hän oli näet maannut pitkänään maassa, kätkettynä ja mahdottomana tuntea niinkuin ne, jotka väijyvät lammikko-otuksia.
"Mutta mitä sinä teetkään!" huusi Zarathustra peljästyneenä, sillä hän näki, että paljaasta käsivarresta vuoti paljon verta, — "mitä sinulle on tapahtunut? Puriko sinua, poloinen, joku ilkeä eläin?"
Vertavuotava nauroi, yhä vielä suutuksissaan: "Mitä se sinuun koskee! sanoi hän ja tahtoi poistua. Täällä minä olen kotona ja omassa valtakunnassani. Kysyköön minulta, ken kysyä tahtoo: mutta tolvanalle minä tuskin vastaan."