"Että sinä kerran puhuit, oi Zarathustra: 'Henki on se elämä, joka itse uurtaa elämää', se vei ja vietteli minut sinun oppiisi. Ja totisesti, omalla verelläni minä lisäsin omaa tietämistäni!"
— Kuten omin silmin näemme, keskeytti Zarathustra; sillä yhä vielä vuoti tunnollisen paljaasta käsivarresta verta. Siihen näet oli pureutunut kiinni kymmenen veri-iiliä.
"Oi sinä kummallinen toveri, kuinka paljon tämä näky opettaa minulle, nimittäin sinä itse! Ja ehkä en haluaisi vuodattaa kaikkea sinun ankariin korviisi!
"No niin! Niinpä erotkaamme tässä! Kuitenkin tahtoisin kernaasti tavata sinua jälleen. Tuonne ylös käy tie minun luolaani: tänä yönä sinä olet oleva siellä minun rakas vieraani!
"Kernaasti minä tahtoisin myöskin hyvittää ruumiillesi, että Zarathustra tallasi sinua: mietin tätä asiaa. Mutta nyt minua kutsuu eräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi." —
Näin puhui Zarathustra.
Loihtija.
l.
Mutta kun Zarathustra kiersi erään kallion kulmitse, silloin hän näki, ei kaukana allansa, samalla tiellä, ihmisen, joka viskoi jäseniään kuin raivotautinen ja syöksyi viimein suin päin maahan. "Seis! puhui Zarathustra silloin sydämelleen, tuon tuolla täytynee olla korkeampi ihminen, häneltä lähti tuo ilkeä hätähuuto, — minä tahdon katsoa onko tässä apu mahdollinen!" Mutta kun hän juoksi sille paikalle, missä ihminen makasi maassa, löysi hän vapisevan vanhan miehen, jolla oli tuijottavat silmät; ja miten paljon Zarathustra ponnistelikaan saadakseen hänet pystyyn ja asetetuksi jälleen jalkeille, oli se turhaa. Myöskään ei onneton näyttänyt huomaavan, että kukaan oli hänen tykönään; pikemmin hän silmäili ympärilleen tehden liikuttavia eleitä, ikäänkuin olisi ollut kaikkien hylkäämä ja yksinäistynyt. Mutta viimein, monen vavahduksen, nytkähdyksen ja kokoonkyyristymisen jälkeen, alkoi hän vaikeroida näin:
Viel' lämpöä, lempeä ken mulle suo? Kädet tänne kuumat! Tänne sydän-hiillosmaljat! Suorana maassa, värjyin kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään, ja puistamana, oi! kuumetten outoin, vilun jääota-nuolista väriseväisnä, sun ajo-riistanas, aatos! sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen! Sa metsämies pilvien takainen! Sun maahan-vasamoitsemanas, Sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit: — niin minä makaan, kiemurtelen, kierielen kiduttamana iankaikkisten tuskien kaikkein, sun osumanas, sa metsämiesten julmin, sa tuntematon — jumala!