"— ei! Ei! Kolmasti ei! Toisia minä odotan näillä vuorilla ja ilman heitä minä en tahdo jalkaani siirtää täältä,

"— korkeampia, väkevämpiä, voitollisempia, iloisempia, sellaisia, jotka ovat oikeinmuodostuneita ruumiilta ja sielulta: nauravien jalopeurojen täytyy tulla!

"Oi kestiystäväni, te kummalliset, — ettekö te kuulleet puhuttavan vielä mitään minun lapsistani? Ja että ne ovat matkalla minun tyköni?

"Puhukaa minulle toki yrttitarhoistani, autuaista saaristani, minun uudesta ihanasta lajistani, — miksi ette puhu minulle mitään siitä?

"Tämän vieraslahjan minä pyydän itselleni teidän rakkaudeltanne, että te puhutte minulle lapsistani. Tähän saakka minä olen ollut rikas, tähän saakka olen ollut köyhä: mitä en minä lahjoittanut pois,

"— mitä en minä lahjoittaisi pois, jotta minulla olisi yksi: nämä lapset, tämä elävä istutus, nämä minun tahtoni ja korkeimman toiveeni elämänpuut!"

Näin puhui Zarathustra ja keskeytti äkkiä puheensa: sillä hänen kaipuunsa valtasi hänet, ja hän sulki silmänsä ja suunsa sydämensä liikutuksesta. Ja myöskin kaikki hänen vieraansa vaikenivat ja seisoivat hiljaa ja hämmästyneinä: paitsi että vanha tietäjä käsin ja elein teki merkkejä.

Ehtoollinen.

Tässä kohdassa näet tietäjä keskeytti Zarathustran ja hänen vieraittensa tervehdyksen: hän tunkeutui esiin niinkuin se, jolla ei ole hukata yhtään aikaa, tarttui Zarathustran käteen ja huusi: "Mutta Zarathustra!

"Yksi on välttämättömämpi kuin toinen, niin sinä puhut itse: niinpä yksi on minulle nyt välttämättömämpi kuin mikään muu.