Ohitse! Ohitse! Oi nuoruus! Oi keskipäivä! Oi ehtoopäivä! Nyt saapui ilta ja yö ja sydänyö, — koira ulvoo, tuuli:
— eikö tuuli ole koira? Se vinkuu, se haukkuu, se ulvoo. Ah! Ah! Kuinka se huokaa, kuinka se nauraa, kuinka se korisee ja huohottaa, sydänyö!
Kuinka selvinneesti se puhuu nyt, tämä juopunut runoilijatar! se joi kai pois humalansa? se kävi liian valvettuneeksi? se märehtii uudelleen?
— tuskaansa se märehtii uudelleen, unessa, tuo vanha syvä sydänyö, ja vielä enemmän iloansa. Sillä tuska on syvä, mutta syvempi vielä ilon-syys.
9.
Sinä viiniköynnös! Miksi ylistät minua? Minähän leikkasin sinua! Minä olen julma, sinä vuodat verta —: miksi ylistät juopunutta julmuuttani?
"Mikä täydelliseksi tuli, kaikki kypsä — tahtoo kuolla!" niin puhut sinä. Siunattu, siunattu olkoon viinitarhurinveitsi! Mutta kaikki kypsymätön tahtoo elää: voi!
Huol' itkee: "Kestä en! Pois, huoli!" Mutta kaikki, mikä kärsii, tahtoo elää, jotta se tulisi kypsäksi ja iloiseksi ja kaipaavaksi,
— kaukaisempaa, korkeampaa, kirkkaampaa kaipaavaksi. "Minä tahdon perillisiä, niin puhuu kaikki, mikä kärsii, minä tahdon lapsia, minä en tahdo itseäni," —
mutta ilo ei tahdo perillisiä, ei lapsia, — ilo tahtoo itsensä, tahtoo iäisyyttä, tahtoo takaisintuloa, tahtoo kaiken iäti itsensä kaltaiseksi.