Inehmo, oi! Yön kellot mitä sulle soi? "Unt' untelon ma nukuin —, väistyi uni pois: — Syv' elo on, mitata päivän miel' ei vois. Syv' itku sen —, syvempi vielä ilon-syys: Huol' itkee: kestä en! Vaan ilon miel' on iäisyys —, — on syvä, syvä iäisyys!"
Merkki.
Mutta aamulla tämän yön jälkeen ponnahti Zarathustra ylös vuoteeltaan, vyötti kupeensa ja astui ulos luolastaan, hehkuvana ja voimakkaana kuin aamuaurinko, joka pimeistä vuorista nousee.
"Sinä suuri tähti, puhui hän, niinkuin kerran oli puhunut, sinä syvä onnen-silmä, mitä olisi kaikesta sinun onnestasi, jos ei sinulla olisi niitä, joille loistat!
"Ja jos he jäisivät kammioihinsa silloin kuin sinä olet jo valveilla ja tulet ja lahjoitat ja jakelet: kuinka sinun ylpeä häveliäisyytesi suuttuisi siitä!
"No niin! he nukkuvat vielä, nämä korkeammat ihmiset, minun ollessani valveilla: he eivät ole minun oikeita tovereitani! Heitä minä en odota täällä vuorillani.
"Työhöni minä tahdon, päivääni: mutta he eivät ymmärrä minun huomeneni merkkejä, minun askeleni — ei ole heille mikään herätyshuuto.
"He nukkuvat vielä minun luolassani, heidän unensa juo vielä minun juopuneita laulujani. Korva, joka kuuntelee minua, — kuuliainen korva puuttuu heidän jäsenistään."
— Tämän oli Zarathustra puhunut sydämelleen, kun aurinko nousi: silloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen, sillä hän kuuli päänsä päällä kotkansa terävän huudon. "Hyvä! huusi hän ylös, niin minulle kelpaa ja on soveliasta. Minun eläimeni ovat valveilla, sillä minä olen valveilla.
"Minun kotkani on valveilla ja kunnioittaa minun laillani aurinkoa. Kotkankynsin se tavoittaa uutta valoa. Te olette minun oikeat eläimeni; minä rakastan teitä.