"Mutta vielä minulta puuttuu oikeat ihmiseni!" —
Näin puhui Zarathustra; mutta silloin tapahtui, että hän kuuli ikäänkuin lukemattomien lintujen parveilevan ja liihoittelevan ympärillään, — mutta niin monien siipien suhina ja tungos hänen päänsä ympärillä oli niin suuri, että hän sulki silmänsä. Ja totisesti, pilven lailla se putosi hänen ylitsensä, nuolipilven lailla, joka purkautuu uuden vihollisen ylitse. Mutta katso, tässä se oli rakkauden pilvi, ja uuden ystävän ylitse.
"Mitä minulle tapahtuu?" ajatteli Zarathustra hämmästyneessä sydämessään ja vaipui hitaasti suurelle kivelle, joka oli hänen luolansa ovikäytävän ääressä. Mutta kun hän käsillään tavoitti ympärilleen ja yläpuolelleen ja alapuolelleen ja suojeli itseään noilta hempeiltä linnuilta, katso, silloin hänelle tapahtui jotakin vielä kummallisempaa: hänen kätensä sattui näet silloin huomaamatta tiheään lämpimään karvatakkeloon; mutta samalla kertaa kaikui hänen edessään kiljunta, — lempeä pitkä jalopeurankiljunta.
"Merkki tulee", puhui Zarathustra ja muuttui. Ja toden totta, kun hänen edessään ilma selkeni, silloin hänen jalkojensa juuressa makasi keltainen mahtava eläin ja hiveli päätänsä hänen polviansa vastaan eikä tahtonut rakkaudesta lähteä hänen tyköään, vaan käyttäytyi kuin koira, joka löytää jälleen vanhan isäntänsä. Mutta kyyhkyset eivät olleet vähemmin innokkaita osottamaan rakkauttaan kuin jalopeura; ja joka kerta kuin joku kyyhkynen lentää suhahti jalopeuran kuonon ylitse, pudisti jalopeura päätään ja ihmetteli ja nauroi.
Kaikkeen tähän virkkoi Zarathustra vain yhden ainoan sanan: "minun lapseni ovat lähellä, minun lapseni" —, sitten hän vaikeni äänettömäksi. Mutta hänen sydämensä oli sulanut, ja hänen silmistään tippui kyyneleitä ja putosi hänen käsilleen. Eikä hän pitänyt lukua mistään enää, vaan istui siinä liikkumatta ja suojelematta itseään kauemmin eläimiltä. Siinä kyyhkyset lensivät edestakaisin ja istuutuivat hänen olkapäilleen ja hyväilivät hänen valkeata tukkaansa eivätkä väsyneet hellimästä ja riemuitsemasta. Mutta väkevä jalopeura nuoli yhä pois kyyneleet, jotka putosivat Zarathustran käsille, ja kiljui ja murisi arasti sen ohessa. Näin käyttäytyivät nämä eläimet. —
Kaikkea tätä kesti pitkän ajan, tai lyhyen ajan: sillä, oikein puhuen, ei tuollaisia asioita varten ole maan päällä mitään aikaa —. Mutta sillä välin olivat korkeammat ihmiset Zarathustran luolassa heränneet ja järjestäytyivät keskenään kulkueeksi mennäkseen Zarathustraa vastaan ja lausuakseen hänelle huomentervehdyksen: sillä herätessään he olivat huomanneet, että hän ei ollut enää heidän keskuudessaan. Mutta kun he ennättivät luolan ovelle ja heidän askeltensa kolina juoksi heidän edellään, silloin jalopeura hämmästyi suuresti, kääntyi yhdellä erää Zarathustran luota ja hypähti, rajusti kiljuen, suoraan luolaa kohti; mutta kun korkeammat ihmiset kuulivat sen kiljuvan, päästivät he huudon kuin yhdestä suusta ja pakenivat takaisin ja olivat siinä tuokiossa kadonneet.
Mutta Zarathustra itse nousi huumautuneena ja oudostellen istuiltaan, katseli ympärilleen, seisoi hämmästyneenä, kysyi sydämeltään, toinnutteli ajatuksiaan ja oli yksin. "Mitä minä kuulin? puhui hän viimein hitaasti, mitä minulle tapahtui juuri nyt?"
Ja nyt palasi hänen muistonsa, ja hän käsitti yhdellä katseella kaiken, mitä eilisen ja tämänpäivän välillä oli tapahtunut. "Tässähän on kivi, puhui hän ja siveli partaansa, sillä minä istuin eilenaamulla; ja tässä astui tietäjä minun luokseni, ja tässä minä kuulin ensiksi sen huudon, jonka äsken kuulin, suuren hätähuudon.
"Oi te korkeammat ihmiset, teidän hädästännehän vanha tietäjä ennusti minulle eilenaamulla, —
"— teidän hätäänne hän tahtoi vietellä ja kiusata minua: oi Zarathustra, puhui hän minulle, minä tulen viettelemään sinua viimeiseen syntiisi.