Paljon on hyvässänne sellaista, mikä minua iljettää, ja totisesti ei sen paha. Miten toivoisinkaan, että sillä olisi hulluus, jonka kautta se joutuisi perikatoon, kuten tämä kalpea rikoksellinen!
Totisesti, minä tahtoisin, että sen hulluuden nimi olisi totuus tai uskollisuus tai vanhurskaus: mutta sillä on hyveensä elääkseen kauan ja viheliäisessä tyytyväisyydessä.
Minä olen kaidepuu virran partaalla: tarttukoon minuun, ken minuun tarttua voi! Mutta kainalosauvanne en minä ole. —
Näin puhui Zarathustra.
Lukemisesta ja kirjoittamisesta.
Kaikesta mitä kirjoitettu on, rakastan ainoastaan sitä, minkä joku verellään kirjoittaa. Kirjoita verellä: ja sinä olet havaitseva, että veri on henkeä.
Ei ole helppoa ymmärtää vierasta verta: minä vihaan lukevia laiskureita.
Ken lukijan tuntee, hän ei tee enää mitään lukijan tähden. Vielä vuosisata lukijoita — ja itse henki on löyhkäävä.
Että jokainen saa oppia lukemaan, se ei turmele ajanmittaan yksin kirjoittamista, vaan myöskin ajattelemisen.
Kerran oli henki jumala, sitten se tuli ihmiseksi ja nyt se tulee vielä roskaväeksikin.