Kun oli heretty hyvästiä heiluttamasta ystäville ja tuttaville, alkoi ruokavarojen ja matkalaukkujen asetteleminen. Kaksi matkustajaa sai yhdessä osakseen pienen vaunun-osaston sekä sen kaksi sohvaa, jotka voi muuttaa makuusijoiksi — toinen oli toisensa yläpuolella, — verhon, jonka sai laskea oviaukon peitteeksi, jos tahtoi olla poissa muiden näkyvistä, yhden akkunan, kaksi patjaa ja yhden kahdeksastoista osan yhteisestä neekeripalvelijasta. Meitä oli, näet, yksissä vaunuissa kahdeksantoista henkeä ja Samin piti palvella meitä kaikkia. Siitä virastaan hän jo matkan alussa kantoi jokaiselta palveltavaltaan tyytyväisesti virnistellen yhden dollarin.
Naiset riisuivat heti hattunsa ja läninkinsä, herrat heittivät pois muotitakkinsa ja korkeat hattunsa, jokainen haki ylleen kevyestä kankaasta tehdyn, pölyä sietävän puvun ja kiilalakin. Puhvelihärkiä, harmaita karhuja ja indiaaneja ei tarvinnut peljätä, sen me tiesimme, — ei, pahimmat viholliset tulisivat kuumuus ja pöly olemaan lännen aroilla.
Olimme Illinoisin aavikkovaltiossa. Viheriäistä, yhä vaan viheriäistä joka puolella, — tammistoja sinervien järvien rannoilla, lukemattomia viinitarhoja ja maissipeltoja, ja vähän väliä aina peninkulmittain aavikkoa ja sen pehmeästi aaltoelevaa heinää. Chicago on aavikon, prärioiden lapsi, sen kukka ja kuningatar. Ruohoaavikko sitä joka puolella ympäröi, ja kaupungin syrjäseuduilla nostaa aavikkoruoho päätään rautatien kiskojen välissä ja etäisimmillä kaduilla. Chicago on indiaanilainen sana ja merkitsee "ei kelpaa mihinkään" (good for nothing). Muutamissa murteissa se merkitsee myös "mene tiehesi". Indiaanit ennen, näet, halveksivat paikkaa sen otuspuutteen takia. Nyt se yhä enemmän kasvaa ei ainoastaan oman valtionsa, vaan koko Yhdysvaltojen kauppakeskustaksi.
Viileätä iltapäivämatkaa seurasi kuuma, tukala yö: aamulla viivyttiin kaksi tuntia Kansas Cityssä, mahtavan Missourijoen rannalla. Ketjuilla vedettävässä raitiovaunussa meidät kiskottiin kohtisuoralta näyttävää kalliota ylöspäin kaupunkiin, joka on aivan samanlainen kuin muutkin lännen isot kaupungit. Tomua, uusia taloja, kauniita huviloita ruohokentille siroteltuine kukkalavoineen, liike- ja kauppaosa harmaine puutaloineen, raitioteitä, komeita kirkkoja, kouluja, raatihuone ja teaattereita. Boston, Philadelphia ja muut Idän kaupungit tuntuvat valmiiksi rakennetuilta. Ne ovat näöltään kuin näppärät rouvat, aina valmiina vieraita vastaan ottamaan, vaikka välistä vierasta puhuttaessaan istuvatkin omenia kuorien, silkkinen esivaate suojanaan. Lännen kaupungit taas ovat puuhaavia, työpukuihin puettuja talon-emäntiä, jotka itse kirnuavat voita ja käyvät peltotyössä, vieraan tullessa he tuskin ehtivät tuolilta tomuja pyhkiämään tarjotakseen sitä istuttavaksi.
Rautatiematkaa kestää yli vuorokauden ajan Chicagosta, ennenkuin varsinainen, villi ruohoaavikko alkaa. 12 tuntia Kansas Citystä tuonnemmaksi ehdittyäsi, näet jo yhä harvemmin asuntoja, peltoja ja puita. Juna syöksyy ruohoerämaahan.
Omituinen, tuikea heinän, pölyn ja karjan haju lemahtaa vastaan. Siihen sekoo miellyttäviäkin tuoksuja, aivan kuin kuivattujen mausteyrttien lemua. Koko tuolla äärettömällä ruohomerellä, pehmeine, aaltomaisine rajapiirteineen on yksitoikkoinen harmahtava värihohde; siellä heiluu harmaata puhveliruohoa, valkeankellahtavaa aavikkoheinää; valkeat ja kirjavat lehmäkarjat seisovat kuumasta liikkumattomina; siellä täällä vilahtelee ratsastavien, rohkeasilmäisten lehmipaimenten syvälle painetut valkeat huopahatut; kaukana toisistaan töröttelee valkeita aavikkotaloja vihreine, suljettuine akkunaluukkuineen, viinitarhoineen ja maissipeltoineen. Aurinko paistaa veripunaisena, säteettömänä, unisena, mutta samalla tulikuumana kirkkaan siniseltä taivaalta. Ei mikään sotke aavikon huikaisevan valkeata, väreilevää valoa, sen erämaan kaltaista hiljaisuutta ei mikään häiritse. Kaikki äänet tuntuvat ponnahtavan takaisin tuosta hiljaisesta, pehmeästä ruohomerestä, jonka piirissä selittämätön, saamaton surumielisyys vallitsee.
Vähitellen alkaa aurinko käydä yhä tuikeamman punaiseksi, sitten kultaa uhkuvaksi. Pieniä tuulenhenkäyksiä löyhähtelee sinne tänne arolla ja ruohokunnaiden rinteet saavat ruskeankellervän hohteen. Junan kiitäessä eteenpäin näyttää päivän punainen kehrä pyörivän kumpujen välissä aivan kuin aalloilla. Taivaan sini särkyy lukemattomiksi, oikkuileviksi värisäteiksi, siellä tanssivat tummankeltaiset ja sinivihreät, ruusunpunaiset ja valkeanvihertävät väreet kilpaa ja vuorotellen. Aurinko sukeltaa kunnaan taa, näkyy taas, virkistävä viileys alkaa tuntua, lehmäkarjat käyvät liikkeelle. Yht'äkkiä katoo päivän pyörä, jättäen läntiselle taivaan rannalle tulisen hehkun. Melkein samalla hetkellä laskeutuu laajalle ruohoaavalle synkkä, viileä, tuoksuva hämärä. Ei ole mitään, jota voisi verrata niihin raittiisiin, suloisiin tuoksuihin, jotka hyväilyjen tavalla nyt hivelevät matkustajaa; tähtien tuikkeessa hurmaa meitä taas uusi puoli aavikon villistä, surumielisestä runoudesta.
Koloradossa alkaa harmaassa näkyä ruskeita vivahduksia. Kolorado on jo niin alhaalla etelässä, että sen kannattaa kopeilla sadeajalla ja kuivalla vuoden-ajalla ja jälkimmäinen on juuri hiljan alkanut, joka paikka näyttää ruskealta, kärvennetyltä ja kuivaneelta. Etäällä ilmanrannassa häämöttää synkkiä, raskaita pilviä. Siellä näemme ensi kerran mahtavien Kalliovuorten huiput. Lähestymme Uutta Meksikoa; valkeita aavikkotaloja emme enää näe, ohitsemme vilahtelee pieniä, harmaita meksikolaisia savimajoja. Välistä näyttää likaisenharmaita aaltoja vyöryvän päivän kärventämiä kumpujen rinteitä alas. Siellä kapuaa leveähäntäisiä, villavia lampaita raittiimpia ruokamaita hakemaan. Yhä vieläkin puhveliruohoa ja hoilaavia, aseilla varustettuja paimenia aasien seljässä; kansa alkaa käydä kauniimmaksi, vaaterääsyt yhä kirjavammaksi. Pilvet ovat selvinneet. Tuossa paikassa olemme niiden luona, ja voimme erottaa vuorten ruskeat piirteet. Tasanko alkaa hitaasti kohota, — ja me olemme Kalliovuorten juurella.
Ratonissa, eräässä vuorikaupungissa, pidimme kaksi tuntia päivällislomaa. Paljassääriset, ahavoittuneet, villinnäköiset miehet, joiden koruompeleisista vöistä pilkisteli lukuisasti puukkojen päitä, tarjoelivat aaseja vuorimatkoja varten. Yhä ylemmäksi noustiin, vaikka vähä hitaammin kuin ennen, kunnes päästiin tunneliin, joka erottaa Koloradon Uudesta Meksikosta. Sen toisella puolella alkaa La Junta, 4,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella. Täällä vasta piti varsinaisen nousun alkaa Las Vegasiin, joka on 7,000 jalkaa korkealla (meren pinnan yläpuolella). Sillä matkalla on ennen tapahtunut ja tapahtuu vielä nytkin usein onnettomuuksia, tie kohoo, näet, niin jyrkästi ja yhdet kiskot välittävät vaan kulkua.
Tuntui kummalliselta. Rautatien palvelijat tekivät vakavannäköisinä, nopeasti ja huolellisesti valmistuksiaan. Vaunujono jaettiin kahteen osaan ja kumpikin sai oman veturinsa. Kaksi uutta konduktööriä tuli entisten sijaan ja eräs rautatien virkamies tarkasti vaunut. Me matkustajatkin saimme määräyksiä: akkunoista emme saaneet kurotella katsomaan, mutta sen sijaan saimme istua (emme seisoa) vaunujen välikäytävillä.