Konduktööri huusi tavallisen "all on board'insa" ("kaikki matkaan") ja kukin kiipesi paikalleen. Kello oli 2. Veturi puuhkutti ylöspäin, tehden pitkiä ruuvimaisia kierroksia; ylt'ympärillä oli vaan vuorten huippuja mataline tammipensaineen ja ruskeaksi kuivuneine ruohoineen. Kulku oli hidasta; jokaisen ratavekselin kohdalla hiljennettiin vauhtia ja kimakka merkkivihellys vingahti autiolla seudulla; vuorelta sen sitten kaiku monenkertaisesti vastasi. Virstan matkan päässä meistä, kiskoi toinen veturi ohkuen vaunujonoaan, josta tervehdyksiä liehutettiin meille joka kerta, kun kierroksissa toisesta junasta näki toisen. Paikoin kulki tie ylängöillä, joilla ilma oli kevyt ja kirkas ja maata peitti kaktuspuut, valkea unikukka ja muuan kaunis, okainen, "pyhäksi orjantappuraksi" nimitetty kasvi.
Enimmäkseen pysytteli rata kuitenkin vuorten rinteillä, luikerrellen niiden kupeita yhä vaan ylöspäin. Näköala oli vakava, melkein alakuloinen yksitoikkoisine ruskeine värineen, jota ei mikään kirjavuus sotkenut. Kalliovuoret ovat täällä oikeimmin valtavan korkeita kumpuja, eivätkä vuoria, sillä huippuun asti niillä kasvaa ruohoa, pehkoa ja pensaita. Harvoin näkee alastoman, kolean kalliohuipun. Piirteet ovat mahtavat, pyöreät, pehmeästi aaltomaiset, — ruohoaavojen kummut jättimäisiksi suurennettuina, Ja näiden juhlallisten, synkkien vuorien alapuolella siintää etäältä autio ruohoaavikko. Ainoastaan auringonlaskussa, kun punainen rusko kultaa vuoria, tulee seutu eloisaksi ja värikkääksi. Silloin näkee ratsastavien paimenten ajavan lammaslaumojaan niiden pienten savimökkien luo, jotka täällä ovat ainoat ihmis-asunnot.
Parast'aikaa matkalla ollessamme kävi taivas yht'äkkiä pilveen, ukkonen alkoi pauhata ja sen jylinä vyöryi vihaisena vuorten välissä. Jalkaimme juurella tempoelivat tuulenpuuskat pilviä; odotimme vaan raju-ilman puhkeamista. Tunnin ajan katselimme ukkosta ja sadekuuroja, mutta sitten taivas selkeni ja junamme, joka oli jo pysähtynyt erään vekselin luo, pääsi jatkamaan matkaansa.
Kello 9 illalla tulimme Las Vegasiin, erääseen pieneen, vuorten helmassa olevaan terveyspaikkaan, jolla on komea ravintola, "Hotel Phoenix", kuumia lähteitä, sinivihreitä sypressejä ja pieniä takkuisia, meksikolaisia aaseja. Las Vegas-nimisen kaupungin perustivat espanjalaiset lähetyssaarnaajat aikoinaan. Se on pieni ja autio, vinoine katuineen ja savitaloineen. Rapistuneessa katolisessa kirkossa loikoili haalistuneita paperikukka-seppeleitä pyhän Fransiskuksen, Meksikon suojeluspyhän kuvan edessä. — Näköala Las Vegasilta on auringon noustessa hurmaavan ihana. Mahtava alppimaisema on kirkastettuna, se näyttää elävän, huokuvan, vapisevan onnesta ja ihanuudesta päivänkoin sitä suudellessa. Uudistalolaisen rakennukselta kaikuu kirveen kalke, lammasten kellojen kilinä, aasin-ajajan iloiset hoilotukset, — kaikki vuorielämän äänet taas heräävät ja ilmassa on aamun hurmaava raittius.
Juna jätti tässä Chicago—Alton-yhtiön alan; nyt oli siirryttävä "The Santa Fé Route" radalle. Viimeksimainitun yhtiön paikalla asuva asiamies oli meitä vastaanottamassa Phoenix-ravintolassa ja siellä meille tarjottiin hieno, ranskalaisista ruoista kokoonpantu ja ameriikkalaisilla puheilla höystetty illallinen. Hännystakkeihin pyntätyt kohteliaat neekeripassarit, joita oli kielletty juomarahoja ottamasta, lauloivat kunniaksemme aterian aikana ja jokainen vieras sai ottaa mukaansa hienoilla kivipainokuvilla koristetun ruokalistansa. Ravintolan vieressä on useita puoteja, joissa saa ostaa karhun ja anttiloopin nahkoja, indiaanikoristuksia, mattoja, savi- ja luuastioita, meksikolaisia hopeakoristeita ja posliinitavaroita. Siellä näytellään myöskin auraa, jonka sanotaan olevan 300 vuotta vanha, sekä yhtä vanhoja, espanjalaisten munkkien käyttämiä vaunuja. Vaunujen koppa on kuverrettu puu ja auranteränä puunjuuri.
Vuorokauden vietimme Las Vegasissa leväten ja pieniä huvimatkoja tekemällä, sitten siirryimme kahdessatoista tunnissa, koko tien yhä vaan ylöspäin höyryten, Santa Féehen. Santa Fé on luultavasti azteekkien perustama; ennen Kolumbusta se ainakin jo on ollut olemassa ja on nyt Floridassa olevan Augustinen jälkeen Ameriikan vanhin kaupunki.
Tämä Uuden Meksikon helmi on pienen pikkarainen harmaa kaupunki, aivan kuin vilunpörröinen kananpoika se kykkii Kalliovuorten siipien alla. Niin kaukaa kuin silmä kantaa, näkyy vuoria, pelkkiä vuoria, — etäisimmät kuin lyijykynällä piirretyt ilmanrantaan. Sisällä kaupungissa on viljalta ruusuja, granaatinkukkia, pölyä ja vuohia. Multaisilla, ahtailla kaduilla kulkee säihkyväsilmäisiä naisia, mustat harsohunnut pään ja hartioiden yli heitettyinä, miehiä koruompeleiset hatut päässä, kerjääviä indiaaneja kirjavat rääsyt vaatteina, puu-, hedelmä- tai ruohokuormaa kantavia aaseja, teksasilaisia metsästäjiä hurmaavine silmineen ja kannuksilla varustetut ratsassaappaat jalassa. Muunlaisia rakennuksia ei ole kuin adobe- (savi) taloja, jotka kaikki ovat niin sanoaksemme maurilaiseen tapaan rakennetut, niin että keskustana on nelikulmainen, joka puolelta suljettu pihamaa. Siellä leikkii teräväpiirteisiä, tummanverisiä, notkeasti liikkuvia lapsia, valkeita kiliä ja pieniä karvattomia meksikolaisia koiria sikojen, hanhien ja vuohien keskellä. Pihalla on tavallisesti savesta kyhätty leivin-uuni ja talon takana muutamia persikkapuita. Joka kadun kulmaan ovat harvinaisuuksien kauppiaat ripustaneet nimikilpiään ja Santa Féen kuuluisat kultasepät valmistavat koristuksiaan avonaisten akkunain ääressä, houkutellakseen siten ostajia.
Syötyämme päivällistä vanhassa, ravintolaksi muutetussa meksikolaisessa talossa, lähdimme kaupungin 300 vuoden vanhaan kirkkoon. Kuljimme piispan puutarhan halki, ruohottuneita käytäviä pitkin; persikka- ja aprikkapuiden hedelmistä notkuvat oksat riippuivat kattona päämme päällä ja molemmin puolin tietä rehotteli pitkissä riveissä viinimarjapensaita isoine punaisine ja mustine marjoineen. Viereinen nunnaluostari näytti kuolleelta kuumassa iltapäivän paisteessa. Sen kappelissa rukoili liikkumaton nunna polvillaan, katse maata hakien. Luostarin kokoushuoneesta kaikui vuoron sävelharjotuksia, vuoron taas heleät tyttöjen äänet yhtyivät iloiseen lauluun. Kirkon seinät olivat täynnä vanhoja kummallisia tauluja, silkkiin kudottuja kuvia Meksikon historiasta ja jos jonkin muotoisia ja suuruisia pyhän Fransiskuksen kuvia. Santa Féessä on intiaaneilla eri kaupungin-osansa, ja "puna-ihoisia" tapaa muutenkin alinomaa kaduilla hedelmiä, saviastioita, vuorikristalia, malakiitin palasia ja agaattikiviä myymässä. Tavallisesti he istuvat kantapäillään rivissä talojen seinämillä ja huopavaipat peitteiksi kiedottuina aivan kuin olisivat viluissaan. Muutamat ovat vartevia ja kauniita. Miehet, suorine säärineen ja säännöllisine kasvoineen, liikkuvat hitaalla, verrattomalla arvokkaisuudella. Naiset ovat pieniä, mutta näppäriä, äänet sointuvia ja liikkeet nöyriä, ystävällisiä. Muutamat ovat inhottavan likaisia. Kaikilla on kankeat mustat hiukset, kiiltävät silmät; kaulassa on kaikilla näkinkenkiä, koralleja ja malakiitinpalasia, hartijoilla punakeltaiset huopavaipat.
Ostimme mustia saviastioita eräältä Sian Ton (= San Antonio) nimiseltä nuorelta indiaanilta. Hän oli komea, kaunis mies, kummallakin korvalla heilahteli tulipunaiset lankaniput ja jaloissa hänellä oli vaaleankeltaiset peurannahkasta valmistetut pieksut (mokasiinit). Kummallekkin meille välttämätön, kauppaa välittävä viittomispuhe näytti hyvin huvittavan häntä ja tuon tuostakin hän iloisesti paljasti valkean hammasrivinsä. Pieni, pyöreäsäärinen indiaanitarkin varusti meitä muistoilla. Hänellä oli päällään kirjaeltu paita, vähä samannäköinen kuin venäläisten naistenkin, linnikko päässä ja korearaitainen hame huopavaippansa alla. Näiden villien silmät olivat kauniit ja kiiltävän ruskeat, mutta ne olivat aivan kuin eläinten silmät: itsetietoista, ihmismäistä katsetta niistä turhaan etsii.
Ikävöiden jätimme Santa Féen, levättyämme siellä yhden päivän. Eteenpäin mentäessä tavattiin joka pysäyspaikalla indiaaneja. Santa Féen läheistöllä asuu enimmäkseen Puni-indiaaneja, joiden arvellaan olevan entisten azteekkien jälkeläisiä; he ovatkin verrattain korkealla sivistyskannalla. Heidän siistien savitalojensa ympärillä on maissipeltoja ja oivallisia hedelmäpuutarhoja. Suurin osa heistä on jo muutaman sukupolven ajan ollut kristittynä, sillä espanjalaiset jesuiitit työskentelivät heidän keskuudessaan. Oikeimmin he, mitä sivistykseen tulee, eivät ole köyhintä meksikolaiskansaa huonommat. Muut indiaanit kuuluvat alhaisemmalla kannalla oleviin heimoihin, asuvat telteissä, ovat pakanoita ja eläimellisesti raakoja. 15-20 hengen suuruisissa joukoissa niitä syöksyi junan tullessa asemille, miehiä, vaimoja ja lapsia, kerjäten, kiljuen ja englantilaisia kirouksia songertaen, jos mielestään saivat liian vähän rahoja.