Inhottava vanhan rasvan ja pintyneen lian haju heistä löyhkäsi. Miesten kasvot olivat hevosnaaman näköisiä; naiset nauraa räkättivät, juoksennellen edestakaisin viheriät mokasiinit jalassa ja musta paksu tukka tukevasti rasvatun näköisenä. Äidit kuljettivat kapalolapsiaan mukanaan, muutamat pienokaisista olivat vasta parin kolmen päivän vanhoja. Ilkosten alasti nekin lepäsivät indiaanien pajunvesoista tehdyssä, kuomulla varustetussa kapalossa. Moni lapsiraukoista oli sekaverta. Kun kahtalaisen siveyden puolustajat eivät sääli valkeatakaan naista, vähätkö ne sitten huolivat indiaanittaren parhaasta, häntä kun ei suojele tapa eikä laki, eikä edes oma käsitys siveydestä ja kunniasta.
Kun Arizona, Uusi Meksiko ja Kalifornia liitettiin Yhdysvaltoihin, lakkasi katolisten lähetystyö näillä seuduilla. Philadelphiassa on suuri protestanttinen kasvatuslaitos indiaaneja varten sekä siihen kuuluva maatalo. Siellä käydessämme näytti se olevan oivallisella kannalla ja täynnä oppilaita. Tänne tulee enimmästi pohjoisvaltioiden indiaaneja ja erittäinkin Siouks-heimon jäseniä, sillä se heimo haluaa enin sivistystä. Muuan suuri ja toimiva yhdistys, "Indiaani Lähetys" ulottaa harrastuksensa yli koko maan. Mutta tällaiset yritykset ovat myöhäisimmiltä ajoilta. Yhdysvaltojen omallatunnolla on monta indiaaneja vastaan tehtyä rikosta. Se tapa, jolla näitä villejä on kohdeltu, on häpeäpilkku liittovaltojen historiassa, eikä tehtyjä julmuuksia voida mitenkään puolustaa vahvemman oikeuteen vetoomalla. Puna-ihoisia on ajettu takaa ja tapettu kuin metsänpetoja, rahanhimoiset hallituksen-toimitusmiehet ovat pettäneet ja nylkeneet heitä, siitä välittämättä, olivatko uhriraukat kavalia ja valheellisia tai vaan taitamattomia. Mutta kun Helen Hunt, sittemmin mrs Jackson, julkaisi "Ramona"-nimisen romaaninsa, jossa tällaista menettelyä mitä ankarimmin moitittiin, alettiin hallituksen kantaa kiivaasti moittia. Monta parannusta pantiin heti toimeen ja nykyään lienee hyvin vähä moitteen sijaa. Mutta parannukset tulivat liian myöhään ja Ameriikka saa katkerasti katua entistä menettelytapaansa, sillä villiraukat, joilta vaadittiin kansalaisten lainkuuliaisuutta, kun heiltä ensin oli riistetty kaikki kansalaisen oikeudet, tuottavat alin-omaisilla kapinayrityksillään hallitukselle paljon huolta. Omituista muuten on, että kaksi naisten kirjoittamaa romaania — "Setä Tuomon tupa" ja "Ramona" ovat niin paljon vaikuttaneet, toinen neekerien, toinen indiaanien asemaan. Ameriikkalaisilla onkin tapana leikkisästi sanoa, että hallitus odottaa "kiinalaisromaania", ryhtyäkseen kiinalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisemiseen.
Arizonassa kävimme eräänä iltana muutamassa indiaanileirissä. Yö oli tulossa, nuotioita paloi telttien ulkopuolella ja lapset juoksivat leikkien ja kirkuen niiden välissä. Miehet lepäsivät paljaalla maalla, muutamat vaan puhdistelivat pyssyjä ja hoitivat hevosia. Naiset leipoivat siten, että sekottivat ohra- ja maissijauhoja ja vettä hiukkasen koverretulle, litteähkölle kivelle ja panivat sen sitten tuliseen tuhkaan. Seos paistui pian ja otettiin veitsellä kiveltä, jolle taas uutta taikinaa sekotettiin. Leipä oli vähä suolatonta ja savustunutta, mutta muuten hyvänmakuista.
Santa Féestä lähtien laskeusimme alaspäin, jättäen jälkeemme Kalliovuorten viimeiset rinteet, joilla täällä kasvoi komeita mastopuita. Päivän matkan perästä tulimme Arizonan valtioon, jonka rikkaus, samoin kuin Kaliforniankin, on jalokivi- ja metallirikkaissa vuorissaan sekä maanlaadussa, joka tarvitsee vaan vettä hedelmälliseksi tullakseen. Luonnollisessa tilassaan tämä seutu taas on ihan erämaan kaltainen. Hiekkaa, pelkkää hiekkaa, tahi ainakin ainetta, joka on niin hiekan näköistä kuin toinen marja on toisensa näköinen. Niin on erittäin laita Mojaven (eli Mohaven) erämaassa, jonka halki kesti 2 vuorokautta matkustaa. Minne vaan katsoi — pelkkä keltaista hiekkaa. Siellä täällä törötteli päivän polttama ruohotupsu, mansannitapensaita punaisine runkoineen ja jykeine lehtineen, harmaita kaktuksia ja palmumaisia aloeekasvia.
Kuumuus oli tukehuttava, lämpömittari näytti 40° C. Yö ei ollut päivää viileämpi. Pöly, hieno valkea erämaan pöly tunkeusi silmiin, korviin ja sieraimiin, suuhun, vaatteiden ja kynsien alle. Joka aamu täytyi ensin pyyhkiä tomu silmälaudoiltaan, ennenkuin voi silmiään avata. Puolikuolleina laahustimme viipymäpaikoilla ulos hakemaan hiekasta agaatteja, joita täällä on runsaasti. Välistä juna seisahtui, jotta saimme katsella niitä kuiluja, joita Mojavessa tuon tuostakin ammotti allamme tien poikki. Ne ovat muinoisten tulipurkausten jätteitä ja maa niiden ympärillä on täynnä mustaa laavaa. Tuollaiset hirvittävät syvänteet, joita ihan odottamattansa tapaa keskellä keltaista erämaan hietaa, ovat aivan kuin helvetinkuiluja. Ne kuuluvat Arizonan ja Kalifornian omituisuuksiin ja runsaasti niitä on Sierra Nevadalla. Siihen vuoristoon me tulimme kaksi vuorokautta sen jälkeen, kun olimme Santa Féestä lähteneet. Taas alettiin nousta ylöspäin hitaasti ja ruuvimaisia kiertoja tekemällä, mutta tällä kertaa kuljettiin pöyristävien syvyyksien partaalla. Kauhu kouristi sydänalaa junan tehdessä äkkinäisiä käänteitään synkkien syvyyksien äyräillä kiitäen, kun silmä ei kuilun pohjaa tavannut. Janoisin, haljennein huulin ammotti maa kitaansa, meidät nielläkseen. Tuntui siltä, kun olisi pieninkin matkustajan liikahdus riittänyt riistämään junalta tasapainon ja syössyt sen ruhjottuna vuorten nieluun. Mutta kaikkiin tässä maailmassa tottuu, ja mekin uskalsimme lopuksi ruveta lepuulle, vaikka tiesimme, että tiemme yhä vaan kiemurteli yhtä kamalien syvänteiden partailla, 11-14,000 jalkaa korkeiden (m.p.) vuortenhuippujen keskellä.
Miten iloisesti hämmästyimmekään, kun toisena aamuna heräsimme viheriäisessä kosteikossa; päästy oli erämaan hiekasta ja kuumuudesta. Olimme Riversidessä, pienessä paratiisissa, Sierra Nevadan länsirinteellä. Kaupunki on paljasta puutarhaa, täynnä taateli- ja viuhkapalmuja, viinitarhoja ja oranssilehtoja. Täällä näimme ensikerran Kalifornian elinpuun, Austraaliasta tuodun kauniin, sinivihreän eukalyptuksen sekä hennon, harsolehväisen "pippuripuun"; sen nimensä se on saanut hedelmistään, jotka ovat samannäköisiä kuin pippuripensaan marjat.
Kaupungin valtuusmiehet olivat meitä vastaan ottamassa ja veivät meidät vaunuilla kaupunkia katselemaan. Magnoliapensasten ja kukkivien aloeekasvien välistä vilahteli hurmaavia näköaloja Sierra Nevadalta. Kaikki tämä ihanuus on kahdeksassatoista vuodessa luotu erämaankaltaisesta maan-alasta. Riversidellä on, niinkun kaikilla muillakin Kalifornian kaupungeilla, oivallinen vesijohto ja jokaista maapalstaa seuraa varman vesimäärän käyttämis-oikeus. Kasvullisuus on täällä taitavuuden tuote, se luodaan kastelemisella. Katselimme muutamissa oranssitarhoissa, joita parast'aikaa kasteltiin, kuinka vesi pieniä, säännöllisesti johdettuja puroja pitkin luikerteli puiden välissä. Ilman vettä on maa täällä ihan arvotonta. Veden kanssa on pienellä oranssilehdolla tuhansien dollarien arvo. Raittiusmiehille on Riverside luvattu maa, sillä viinin valmistus on täällä kielletty, ja rypäleet joko myydään tuoreina tai kuivataan ne rusinoiksi.
Nyt olimme Kaliforniassa, kullan ja oranssien maassa. Sen luonto on samalla niin yksitoikkoista ja omituista, että heti saa yleisvaikutuksen siitä.
Pieniä, puuhaavia, hedelmien viljelyksestä eläviä, kukoistavia kaupunkeja, valkeine ja vaaleanharmaine puutaloineen — maanjäristysten takia ei kivitaloja rakenneta — ja joka kaupungin ympärillä on leveä ala viinikenttiä, hedelmäpuutarhoja ja "alfalfa"-ruohoa kasvavia niittyjä. Kaliforniassa ei ole luonnon kasvattamia ruohokenttiä. Kasvullisuuden välissä näkyy vaan keltaista hiekkaa, mansanniita-, aloee- ja kaktuskasvia, yläpuolella kaartelee sininen taivas ja ilmanrannassa siintävät vuoret. Yksitoikkoista se on, mutta tämä yksitoikkoisuus ei väsytä, sillä vuorten ihanuus on aina uusi, aina vaihteleva, ja Kalifornian sinistä taivasta ei kukaan unohda, joka sen kerran on nähnyt.
Kuljimme muutamien autioksi jätettyjen kullan-huuhtomislaitosten ohi, jotka ulkoapäin olivat aivan samannäköiset kuin villakehruulaitokset kotona Suomessa. Ei mitään huomiota herättävää niissä ollut, eikä mitään ihmeellistäkään. Kullankaivajat ovat vetäytyneet ylämaihin, eikä niitä koskaan tapaa yleisten valtateiden varsilla. San Bernardinossa pakottivat vierasvaraiset asukkaat junan pysähtymään kymmeneksi minuutiksi ja sillä aikaa kulki herroja ja naisia vasut käsissä vaunujen läpi, jaellen hedelmiä ja kukkia. Pasadenassa, eräässä toisessa pikkukaupungissa, kutsuttiin meidät koko päiväksi vieraiksi ja päivällisillä, soitolla, puheilla ja huvimatkoilla meitä kestitettiin. Asemahuoneen suuri odotussali oli muutettu virvotushuoneeksi. Pitkillä pöydillä siellä oli viljalta virvotusjuomia, aprikoita ja persikoita, niin suuria keltaisia ja tuoksuvia, kun ne ainoastaan Kaliforniassa ovat. Tämä huone oli auki koko päivän, eikä kukaan sitä vartioinnut. Oven päällä seisoi: "Virvotuksia rakkaille vieraillemme, Chicagon opettajayhdistykselle". Pasadenassa näimme kameelikurki-kartanonkin, jonka omistaja on päässyt rikkaaksi mieheksi kameelikurkia kasvattamalla ja niiden sulkia myymällä.