Viimeinen yö junassa oli niin tukala, ett'ei kukaan meistä voinut nukkua, vaikka olimme surkeasti väsyneitä. Kuumuutta oli 44,5 pykälän määrä. Oli ihan tyyni, luonto tuntui kuumuudesta kuolleen vuorten ympäröimässä San Joaquin-laaksossa. Päivän noustessa aamulla puhalsi heikko tuuli, mutta päivemmällä paahtoi aurinko taas tuhatta tulisemmin. Sellaisissa oloissa tuntui 129 syntymäpäivä- ja muistokirjaan kirjoitus sangen raskaalta tehtävältä. Ameriikan nuorisolla on, näet, sellaisten asioiden alalla oma kiihkonsa, aivan kuin muidenkin maiden nuorisolla.
Mutta siihenkin vaivaan mukaantui mieliisti, kun siten sai palkita hyvää naapuruussopua. Se olikin ollut mitä miellyttävintä laatua. Tosin oli kukin alussa vähän kankeamainen, mutta kuumuus, yhtämittainen yhdessäolo, yhteiset seikkailut ja harrastukset tekivät pian kaikki tuttaviksi.
Useimmilla oli omat eväsvarat, joita kaupungissa uusittiin ja hauska perhe-elämä vallitsi vaunuissa. Minun rinnallani asui kaksi Chicagon tyttöä, joilla oli oma teekeittiönsä ja joka aamu he keittivät teetä väkiviina-valkealla. Muutamat järjestystä rakastavat vanhat naiset puuhasivat oikein onnekseen päivällisvalmistuksissa, he huuhtelivat astioita ja hääräelivät esivaatteet edessä ja hihat ylös kiverrettyinä vaunuissa; heillä oli mukanaan keittovehkeitä, paistetuita kaloja ja lintuja, ja tarjosivat vuorottain naapureilleen teetä. Innokasta vaihtokauppaa käytiin. Korppuja, juustoa ja säilytystavaroita vaihdettiin sitruuneihin, leivoksiin ja sokuroittuihin hedelmiin. Minua vastapäätä asui eräs saksalainen kielten-opettaja. Kun hänen voinsa ja teensä loppuivat, jätti hän varastonsa tähteet Chicagon tyttöjen haltuun ja rupesi itse heille täyshoitoon. Kuulin heidän sitten iltaisin neuvottelevan, teetä vai kahviako keittäisivät.
Ylipäänsä vallitsi junassa puhtaus ja järjestys. Joka vaunussa täytettiin tuon tuostakin suuri säiliö jäisellä vedellä. Ainoa ikävyys oli, että yhteisen pesoaseman edessä ei ollut ovea eikä verhoa ja tavallisesti sen edessä seisoi 17 käsiliinalla varustettua, vuoroansa odottavaa ihmistä, katselemassa kuinka naapuri pesi korviansa.
Aamuisin kulki Sam nauraa virnistellen suojasta suojaan vuoteita kooten. Jokaisella oli mukanaan omat lakanat ja peite ja tyttöjen oli tapana torua Samia, kun hän toisinaan kuumuudesta tympeytyneenä sulloi lakanat ja peitteet sekamelskassa sohvankannen alle. Moitteet eivät häneen kuitenkaan pystyneet. Sam teki seuraavana aamuna taas oman mielensä mukaan. Muutamissa vaunuissa oli erään poikakoulun ylempien luokkien oppilaita siivoojina; pojat hankkivat sillä tavalla itselleen maksuttoman matkan kokoukseen.
Jokaisella viivähdyspaikalla kiiruhti kukin heti kulmalleen ja junan liikkeelle lähdettyä verrattiin taas ostoksia ja kukin kertoi seikkailunsa. Sunnuntaisin lukivat tytöt raamattua, veisasivat virsiä ja kuulustelivat toisiltaan päivän sunnuntaikoulu-läksyt, samaan aikaan, jolloin muuten olisivat olleet kirkossa tai sunnuntaikoulussa. Sunnuntai-iltana sulloutuivat kaikki 130 pariin, kolmiin vaunuihin ja lauloivat Sankeyn lauluja kello 10 tai 11 asti. Toisinaan tulivat toisten vaunujen asukkaat meidän luoksemme tai menimme me heitä tervehtimään. Muutamat ajoivat makuuvaunuissa, muutamat matkailijavaunuissa. Luonteva yhdenvertaisuus, ystävällisyys ja avuliaisuus vallitsi kaikkien kesken, vaikka seurassa oli sekä yliopiston professoreja, koulujen tarkastajia ja johtajia että köyhiä tuntiopettajia ja kaikenlaisia mies- ja naispuolisia, alhaisempia opettajia.
Lämmintä kaipausta tuntien me hyvästiä heittäessämme kättelimme, kun juna puuhkasi San Fransiskon asemakartanon sisään ja matkamme Kalliovuorten poikki oli päättynyt.
[Opettajakokous San Fransiskossa.]
— Kalifornia on maailman vierashuone, ja San Fransisko sen kaariakkuna, — sanoi eräs kokouksen toimeenpanevaan toimikuntaan kuuluvista isännistämme; koko toimikunta oli, näet, lähetetty asemalle meitä vastaan-ottamaan.