Vaikka silloin oli kuiva vuoden-aika, teki kuitenkin mieli yhtyä hänen lausuntoonsa: "Kultaisen portin kaupunki" (the City of the Golden Gate) on kerrassaan hurmaava. Kukkia joka paikassa, kukkia uhkumalla. Joka paikassa tummanpunaisia verenpisaroita, notkeata muurivehreää, kauniita kuusamoita, kolmea kyynärää korkeita purppuran värisiä pelargoonioita, banaani-, viuhka- ja taatelipalmuja komeine lehtineen.
Alempana olevat kaupunginosat ovat rakennetut joko laivoille tai paaluperustukselle. Talojen ulkomuotoa ei voi juuri kauniiksi kehua muualla kuin muutamissa kaupunginosissa, joissa näkee kalliita ja komeita rakennuksia. Mutta sen sijaan näyttävät kaikki asumukset omituisilta, seinät ovat enimmästi vinot ja harmaat, mutta niitä peittää loistavakukkaiset köynnöskasvit. Ja tyytyyhän sitä mihin tahansa, kun saa katsella niin kauniita näköaloja kuin San Fransiskossa näkee joka suunnalla. Kaupunki on pelkkiä ylä- ja alamäkiä, joita myöten raitiovaunut väsymättä kiskovat väkeä. Joka kukkulalta katselee kulkija ihastuksella Kultaista Porttia, jonka aallot vuoron välkkyvät valkeine harjoineen, vuoron lepäävät väsähtyneinä sinisessä, vienoväreisessä aamupuvussa, vilkutellen paivänpaisteelle. Toisinaan, kun auer tai sumu siinnättää vuorten piirteet, näyttävät kaupunkia ympäröivät alppiseudut lumoavan kauniilta. Silloin on Sierra Nevadan rinnoilla lepäävä San Fransisko ihana kuin unelma.
Sen vuoren harjanteen toisella puolella, joka erottaa San Fransiskonlahden merestä, on Kultaisen Portin puisto (Golden Gate Park) luullaksemme maailman kaunein puisto. Toisella puolellansa on sillä meri, toisella Sierra Nevada ja kasvillisuus on etelämaisesti uhkuva.
Tuntuu melkein naurettavalta, että puhuessaan Kaliforniasta, Bret Harten Kaliforniasta, kullankaivajineen ja kiinalaisineen, puhuu kasvatus-opista ja sen edustajista, mutta San Fransiskossa et enään tapaakkaan meksikolaista vetelyyttä. Anglosaksinen aines on täällä vallitsevana, ja mihin se pääsee, siellä se rakentaa kirkkoja ja kouluja, järjestää, tekee työtä ja painaa joka paikkaan puuhan ja toimen leiman. Niin oli erittäinkin laita 17-20 p. Heinäkuuta 1880, jolloin Yhdysvaltojen Kasvatus-opillinen Yhdistys piti vuosikokoustaan San Fransiskossa. Eri valtiot riitelevät joka vuosi siitä, kenen aluetta ensi kerralla on kokouksella kunnioitettava, ja pohjan ja idän valtiot olivat vasta ensimmäisen kerran suoneet tämän kunnian kaukaiselle Lännelle.
Kalifornia, ja San Fransisko erittäinkin, oli pannut parhaansa liikkeelle, näyttääkseen ansaitsevansa tämän luottamuksen. Kahdellekymmenelleyhdelle eri toimikunnalle oli jätetty valmistusvarustukset, jotka olivatkin mainiot. Rautatie-, höyrylaiva- ja ravintolayhtiöt myönsivät kokoukseentulijoille tuntuvia hinnan-alennuksia. Jokaisessa Kalifornian kaupungissa oli heitä vastaanottamassa kaupungin valtuusmiehet, nais- ja opettajalähetystöjä, jotka pyysivät heitä viipymään suuruksella tai päivällisellä, veivät heidät mukaansa ajelemaan tai höyrylaivamatkoille. Puheita pidettiin, kukkia ja hedelmiä jaettiin. San Fransiskossa oli vieraanvaraisuus ylimmillään. Kaupungin naiset tarjosivat joka päivä kl. 1 sekä mies- että nais-opettajille maksutonta väliateriata (lunch). Joka ilta ottivat kaupungin ja Kalifornian opettajistot, lastentarha-, raittius- ja moni muu yhdistys vieraita vastaan ja kohtelivat jokaista tulijaa mitä herttaisimmalla tavalla. Jäähyytelöä, hedelmiä, leivoksia ja virvotusjuomia tarjottiin, jokainen vieras sai kauniin ruusukimpun. Iloinen, ystävällinen henki vallitsi kukilla koristetuissa huoneissa, joissa nuoret naiset, komeissa, kalleissa puvuissa, niin kuin kalifornialaiset ainakin, olivat emäntinä. San Fransiskossa yhtyy anglosaksien järjestämiskykyyn etelän avomielinen, vilkas vieraanvaraisuus. Luonnollista onkin että kultamaassa, jossa raha on helpolla saatavissa ja pienin kaupassa käypä raha on 5 centtiä[35] (25 penniä), luonnollista on, sanon, että siellä muutaman vaivaisen tuhannen dollarin uhrausta kunnian kannattamiseksi pidetään pikku asiana.
Millainen oli kokouksen kasvatus-opillinen puoli? Kaikkien näiden sivuseikkojen sisällys ja päätarkotus?
Ameriikassa nykyään tapahtuva sivistystyö on niin suurenmoista laatua, että se ulottuu Yhdysvaltojen mahtavan rungon sormenpäihinkin. Se näkyi selvästi San Fransiskon kokouksessa, jossa opetuksen nykyisestä kannasta sai hyvän yleiskuvan. Koulujen näyttelyjä lukuunottamatta oli kokouksen ohjelmassa kuusi yleistä keskustelukokousta ja niissä yhteensä 24 esitelmää, sekä jotenkin yhtä monta kokousta eri osastojen keskusteluja varten. Näiden osastojen aineena oli: lastentarha-, alkeis-, jatko-, normaali- ja yliopisto-opetus, kurinpito ja ruumiillinen kasvatus.
Jos tarkastamme yleisiä keskustelukokouksia, niin huomaamme niiden osalla seuraavat aineet: 1) Kirjallisuus kouluissa. 2) Oppilasten valmistus yhteiskunnalliseen elämään. 3) Nykyisen koulujärjestelmän nykyinen arvostelu. 4) "Käytännöllinen" kasvatus. 5) Tuleeko valtion hankkia koululle opetusvälikappaleet? 6) Ameriikkalainen käsitys työstä.
Ensimmäistä kysymystä keskusteltaessa näkyi, kuinka suuri merkitys äidinkielellä ja kirjallisuudella on Ameriikan kouluissa ja kuinka suuresti kirjallisuuden luullaan vaikuttavan oppilaan jokapäiväiseen elämään. Mielipiteissä huomasi kaksi eri suuntaa: toinen puolue vaati perinpohjaisempaa opetusta äidinkielessä, sekä että kielen omituisuuksille ja lukukappalten valmistamiselle uhrattaisiin enempi aikaa. Toinen puolue varotti turhantarkkuudesta ja tahtoi että runoteosten lukemiselle jätettäisiin enempi aikaa. Vähän äitelämäisessä, mutta hyvin ja runollisesti kirjoitetussa esitelmässään huomautti miss Beecher, kuinka välttämätön puhdas kirjallinen käsityskyky on naiselle, kodin luojalle. Kaikki puhujat yhtyivät seuraavaan loppulauseeseen: oppilaalle on annettava sellainen kirjallinen perustus, että ainoastaan hyvä ja raitis kirjallisuus häntä innostuttaa.
Tämän puhtaasti kasvatus-opillisen keskustelun jälkeen seurasi esitelmä, jonka nimikin jo teki uteliaaksi: "Tuleeko nuorten tyttöjen lukea jokapäiväisiä sanomalehtiä?" Aine ja vielä enemmän puhuja, tohtori Harris Concordin filosoofisesta opistosta (Massachusettsista) oli houkutellut salin tungokseen asti täyteen väkeä. Tämä kysymys, jos mikään, oli omiansa innostamaan mieliä Ameriikassa, sanomalehtien luvatussa maassa. Yleisön kiihkeäksi iloksi vastasi esittelijä kysymykseen myöntävästi. "Tyttöjen", sanoi hän, "samoin kuin nuorukaistenkin, tulee elämään astuessaan tuntea synti. Hyve, joka arasti kokoon käärittyine liepeineen, silmät ummessa tipsuttelee langenneiden veljiensä ja sisariensa ohi, ei ole paljon arvoinen. Me tarvitsemme nykyään valppaita kristillisiä kansalaisia, jotka tietävät, mikä on hyvää, mikä pahaa, eivätkä pelkää syntistä vaan syntiä. Tyttöjemme täytyy oppia tietämään, mitä elämä oikein on, ja jokapäiväinen sanomalehti on akkuna, jonka kautta he varmasti voivat sitä tutkia". (Tyytyväinen käsientaputus sanomalehtimiesten pöydän luota).