Tirkistimme akkunattomaan, pimeään, kosteaan, tavallisen ruokakaapin kokoiseen loukkoon. Siellä istui kiinalainen, ryppyinen ja kuiva kuin vanha nauriinkuori, keskellä kenkiä ja saappaita, joita rivittäin riippui seinillä. Katosta killui lamppu, ja sen yläpuolella olevasta aukosta näkyivät ne likaiset rääsyt, jotka öisin, aukon yli tikapuille levitettyinä, olivat ukon makuuvaatteina.
Teaatteri oli siinä lähellä. Bethell naputti käskevästi pääsylippujen myyntiluukulle ja huusi: — Charlie! Pääsyliput rouville. Pian!
Käsi pistettiin ulos luukusta ja me saimme lippumme, punaisia paperinlappuja, salaperäiset koukerot kulmissa. Salapoliisi viittasi eräälle tavallisessa herrasmiehen puvussa olevalle valkealle miehelle, joka poistui. Meidät johdettiin portaita myöten kellarikertaan, jossa taas tapasimme äskeisen miehen. Hän oli lähetetty tietä raivaamaan.
— Täällä asuvat näyttelijät ja heidän ... hm! ... vaimonsa, — sanoi Bethell.
Sokkeloittain kapeita, maan alle vieviä portaita, kapeita käytäviä, vaatekomeroiden kokoisia huoneita! Akkunoita ei näkynyt, ilmaa ei tuntunut, jotain opiumihöyryillä täytettyä löyhkää tunkeusi sen sijaan keuhkoihin. Jokaisessa majassa oli pieni, opiumin-polttotarpeilla varustettu lava sekä nurkassa epäjumalankuva, kultapaperia ja uhrisavua. Muutamat suojat olivat suljetut; asuja oli niissä jo kotiutunut. Kapea, noin 9 tuumaa korkea ja 2 tuumaa leveä rakonen seinässä oli koko tämän ihmispesän ainoa ilmanvaihtolaitos.
Eräässä majassa istui nuori nainen lapsineen; toisessa viisi nuorta tyttöä tirskuen ja laverrellen, samalla kuin heidän keltaiset, sirot sormensa pyörittelivät paperosseja kokoon. Heidän vaatteuksensa oli koruton, mutta siisti, kiinalaisnaisten tavallinen arkipuku: tummansininen pusuri ja vaaleammat housut. Sen sijaan oli heillä yltäkyllin rannerenkaita, sormuksia ja kaulahelyjä. Useassa huoneessa näkyi eri huumaus-asteelle ehtineitä opiuminpolttajia, mutta joka paikassa vallitsi hiljaisuus. Syynä siihen oli osaksi ystävämme, salapoliisin läsnäolo, mutta iltakin oli vasta alulla ja useimmat näyttelijöistä olivat vielä toimessaan.
Nousimme taas maanpinnalle ja menimme teaatteriin. Likaisessa eteisessä myytiin pääsylippuja, keitettiin teetä, näyttelijät siellä maalasivat itseään, ovissa tunkeili kuokkavieraita. Rokon-arpinen kiinalainen, teaatterin johtaja otti meidät komean kohteliaasti vastaan ja näytteli meille 10,000 dollarin arvoisen puku- ja asevarastonsa. Katselijoita oli monta sataa. Kaikki istuivat äänettöminä pitkähkössä, savuisessa salissa, miehet alhaalla partterilla, naiset lehtereillä. Näyttämöllä, jolta puuttui sekä sivuseinämät että muut näyttämökoristukset, lauloi parast'aikaa kaksi naista ja yksi mies. Naiset — kaksi naispukuista nuorukaista — keikailivat alaspäin katsellen ja käärmemmäisesti ruumistaan luikerrellen; arvattavasti piti naisellisen kainouden ja sulon siten heissä näkyä. Pukunaan heillä oli koreasti kirjaellut siniset ja viheriäiset silkkipusurit sekä laajat, taivaankaaren väriset silkkihousut. Sileäksi kammatussa tukassa, jonka selänpuoleinen laitos oli mielestämme enin majavanhännän näköinen, kiilteli helmiä ja jalokiviä. Kumpaisenkin korvan juuressa törötti punainen tai sininen kukkakimppu.
Heidän herrallaan ja hallitsijallaan oli päässään Hermeen sivekkään kypärin näköinen, jalokivistä säihkyvä lakki. Hänen yönutun näköiseen, kirjavakuvalliseen silkkipukuunsa oli ommeltu sadottain pieniä ympyriäisiä peilinsirpaleita. Jokaisen kasvot olivat mainiosti maalatut, vaikka ei ihan eurooppalaiseen tapaan, silmälaudat ja sieramet olivat, näet, tulipunaisiksi sivellyt. Soittokunta istui laulajien takana seuraten mukasoitolla vuoron heidän puheitaan, vuoron heidän laulujaan. Sitä laulua ja soittoa ei ole helppo selittää. Oli siinä tahti ja oli sävelkin, mutta ei sointua, ei väritystä eikä kaikua. Soittokoneita oli: viuluntapainen, jonka pohjaksi oli kiristetty kalkkalokäärmeen nahka, rumpuja ja huiluja monta eri lajia. Laulajien päävoimana tuntui olevan kurkkuäänien käyttäminen ja räikeät nenä-äänet. Mutta eri sävel-osien erottamistapa oli hyvä ja paasiäänen soitonmukainen puhelu oli toisinaan ihan mainio.
Teaatterin johtaja seisoi koko ajan näyttelijöiden takana. Hänen vieressään oli tarjotin kuppineen ja suuri teekannu, josta soittajat ja laulajat tuon tuostakin ammensivat virkistystä. Vähän ajan kuluttua menivät näyttelijät ulos ja johtaja pani tuota hätää näyttämömuutoksen toimeen tai oikeimmin hän kyhäsi seinämäkoristuksen tapaista. Kolme tuolia asetettiin riviin, niiden yli ripustettiin verho ja koko laitos oli olevinaan vuode. Pöydälle pystytettiin puupalikka, muka lampuksi. Näyttelijät, jotka väliajalla olivat eteisessä virkistäneet itseään teellä, tulivat sisään ja uusi näytös alkoi.
Näitä kiinalaisia näytelmiä saa halullinen nähdä joka ilta kello 8-10 ja samaa kappaletta näytellään tavallisesti vuoden aika tai enemmänkin.