Me lähdimme teaatterista ja kuljimme maan-alaista käytävää pitkin suureen ompelulaitokseen, jossa eräällä vanhalla kiinalaisella oli monta sataa kiinalaisnuorukaista liinavaatteiden teossa. Sieltä jouduimme kultaseppien ja posliinikauppiasten myymälöihin, joissa kulta-, hopea-, pronssi-, ambra- ja santelipuuteokset sekä kalliit posliiniastiat houkuttelivat kauppaa hieromaan. Ostimme muutamia pikkuesineitä ja kohtelias kauppias tarjosi meille teetä. Sillä oli väkevä, suloinen tuoksu ja kermatta ja sokeritta sitä juotiin pienistä, tuskin lasten lelukuppeja suuremmista maljoista.
Kadun toisella puolella oli hieno ravintola. Me kuljimme sen avaran keittiön ja ruokienjako-huoneen halki; siellä valmistettiin vieraille vietäviksi kasviksia, kanoja, riisiä, silavaleivoksia ja riisiviiniä. Ruokasalissa loisteli pöydällä hienoja posliiniastioita ja sormustimen kokoisia viinilaseja; veisten ja kahvelien sijalla oli pari puikkoa. Joka huoneen seinillä riippui kalliita hopealla ja kullalla kirjaeltuja verhoja; kauniilla leikkauksilla koristetut ja kullatut varjostimet erottivat huoneista opiumilavat. Rakennuksen sisustus oli maksanut 60,000 dollaria.
Kello oli 11. Me poistuimme kiinalaisen kaupunginosan siistimmiltä kaduilta ja jouduimme kapeille, pahalta löyhkääville, pimeille kujille.
— Tulkaapas tänne hetkiseksi, — sanoi saattajamme lyhyesti, työnsi auki pienen, mustan oven ja astui sisään.
Se oli panttilaitos. Eteisessä loikoi opiumia polttavia kiinalaisia. Sisällä puodissa oli esineitä kaikenlaisia ja niiden vartijana omistaja, viattoman näköinen, mustahampainen mies. Bethell liikkui huoneessa paikkoja tutkien aivan kuin omassa puodissaan. Hän sormieli pusureja ja saappaita, pisti keppinsä hyllyjen alle ja näytti vilkasemalla keksivän joka sopen salaisuuden.
— Katsokaas tätä! — sanoi hän tarttuen erääseen jylseän puumiekan näköiseen esineeseen, joita lojui koko joukko eräällä hyllyllä. Se oli tuppena kahdelle terävälle ja leveälle veitselle tai lyhyelle miekalle, jotka olivat niin raskaat, että tuskin jaksoimme niitä nostaa.
— Annappas tänne se toinen leikkikalu! — sanoi salapoliisi miehelle. Tämä naurahti vähä hämillään ja ojensi meille hitaasti kiinni painetun, tummasta pronssimetallista somasti sorvatun viuhkan. Turhaan koetimme saada sitä leveelleen. Bethell painoi erästä kohtaa kädensijassa, joka aukeni ja pisti esille terävän, jalkaa pitkän kapean veitsen varren.
Salapoliisi ojensi miekkoja ja veistä kiinalaista päin ja pudisti päätään.
— Niin, mukavastihan tämmöisen viattoman puumiekan saa kulkemaan laajan pusurin poimuissa ja tällaista somaa viuhkaa kantaa keveästi kädessään! Aseettomia ollaan, tietysti, mutta jos pimeänä yönä sattuisi kadunkulmassa tapaamaan jonkun, niin ovat tarvittavat aseetkin saatavissa. Ooh, John Kiinalainen, kyllä minä sinun temppusi tunnen. Viattomalta sinä näytät, mutta piru puikkii kintereilläsi.
Menimme kadun yli erääseen suureen, pimeänä ammottavaan talosokkeloon.