— Täällä ovat suurimmat opiumikapakat, — sanoi Bethell.
— Pojat eivät vielä ole kaikki koossa, te siis ette saa pahinta elämää nähdä. Seuratkaa minua!
Noin 8-10 neliöjalan kokoisessa huoneessa makasi nuori kiinalainen matalalla lavalla sytyttäen bamburuokopiippuansa. Hän nyökkäsi tyynesti salapoliisille, pisti mustaa, tahmeata nestettä puikon päässä liekkiin pehmenemään ja antoi sen valua piipunpesään, joksi ruokoon muodostunut, pahkamainen kasvannainen oli sorvaeltu. Sitten hän veteli muutamia savuja, sulki silmänsä ja laski päänsä tyynylle. Kolme, neljä eri huumaustilaan ehtinyttä polttajaa loikoi huoneessa, jonka seinillä oli leveitä hyllyjä ja lavoja; muutamissa yhtä suurissa huoneissa oli 18 henkeä yht'aikaa. Taas tuntui mielestämme ilma olevan kateissa ympäriltämme, se oli aivan kuin väistynyt pois opiumihöyryjen tieltä. Tämän talon koko kellarikerros oli opiuminpolttajien hallussa, niitä näkyikin lukuisasti puoli-avonaisista ovista. Ihan vieressä oli opiumikauppa, josta tuon intohimon uhrit ostivat itselleen kerraksi 8-10 centin hinnalla mustaa, tahmeata huumaus-ainettaan.
— Tässä, — sanoi Bethell, astuessamme mutkikasta, pimeätä, väestä vilisevää kujaa, — tässä on Murhaajainkuja. Täällä on poliisilla enemmän työtä kuin koko muussa kaupungissa. Kymmenen viikkoa takaperin murhattiin täällä yhtenä yönä 3 kiinalaista. Tämä on "the Highbinderien" lempiloukko. The Highbinderit, mitäkö ne ovat? Ne ovat varas- ja murhaajaseurue. Katsokaa nyt ympärillenne, arvoisat rouvat. Huomaatteko, kuinka he jokainen pitävät minua silmällä, ihan jokainen tällä kadulla kulkija? He tuntevat minut, se on tietty. Mutta huomatkaa samalla, kuinka viattomilta he näyttävät. Voimme olla varmat siitä, että joka miehellä, jonka täällä tapaamme, on rikos omallatunnollaan. Mutta näyttävätkö ne siltä? Ei, Johnny on viattoman näköinen viime hetkeensä asti.
Huomautus oli aivan oikea eikä suinkaan liioiteltukaan. Noista liikkumattoman tyynistä, virnistelevistä naamoista loisti vaan rauhallinen elämäntyytyväisyys, ei muuta. Keskellä rikoksellisten vilinää kulki pieni kiinalainen palvelustyttö, 6 vuotias lapsi, kantaen seljässään hihnalla häneen sidottua kapalolasta. Molemmin käsin hän varovasti kantoi peitettyä maljaa ja laahusti väsyneesti pieniä, vaivaantuneita jalkojaan eteenpäin. Kyyneleet tunkeusivat silmiimme, katsellessamme kurjaa lapsiraukkaa. Tarjouduimme saattamaan häntä kotiin, mutta hän vaan pudisteli päätään eikä ymmärtänyt kysymyksiämme. Meistä erottuaan näimme hänen astuvan alas erääseen kellarikertaan; kapalolapsi hänen seljässään käänteli valitellen päätään, saadakseen kaulassaan riippuvan kumipullon suuhunsa.
Olimme tulleet the Highbinderien klubbin luo.
— Oho, pojat eivät ole pistäneet oveansa säppiin, — huudahti Bethell kummastellen. — Heillä ei mahda nykyään olla mitään erinomaista tekeillä. Täällä, ladies, täällä suunnitellaan kiinalaiskorttelin kamalimmat ilkityöt. Joss-huoneensa (kirkkonsa) heillä on yläkerrassa, mutta ei heillä siitä haittaa ole. He pistäyvät sinne Konfusiuksen kuvan eteen uhrisavua polttamaan ennenkun lähtevät "työhönsä".
Suuressa, himmeäksi valaistussa salissa oli tusina kiinalaisia koolla. Muutamat heistä polttivat opiumia, muutamat keskustelivat matalalla äänellä. Kaikki näyttivät siisteiltä ja rauhallisilta.
— No, Joe, — sanoi Bethell, taputtaen erästä nuorta poikaa olalle. — Kuinka voit? Ei siitä ole pitkiä aikoja kulunut, kun me viimeksi tavattiin toisemme. Kauvanko olet ollut vapaana?
— Viikon, sir, — vastasi nuorukainen nauraa virnistellen.