Kuuluisin paikka tällä tiellä on "the Black Canyon", jossa vuoret, puut, joki näyttävät mustalla maalilla sivellyiltä, niin synkkä ja jylhä oli siellä hämärä. "The Royal Gorgeksi" sanotaan erästä kohtaa, jossa juna näyttää syöksyvän kahden kallion sisään, niin kapea on niiden välinen aukko. Castle Gaten (Linnan portin) luona on aukon molemmilla puolilla omituisen näköisiä vuoria, joiden muodot jäljentelevät tarkasti vanhan ritarilinnan portin-osia.
Kivikuormasta päästyään, luo luonto helmastaan mahtavia metsiä. Marshallin solan, erään insinööritieteen ihmetyön luona, saa matkustaja katsella metsän jättiläisten latvoja. Rata kulkee siellä lukemattomia mutkia ja käänteitä tehden kekomaisen vuoren kylkeä ylöspäin hämmästyttävän korkealle.
Koko tie tästä Colorado Springsiin asti on yhtämittaista ihmekulkua. Matkustaja melkein säikähtää Manitouhun tullessaan, sillä siellä hänen taas tarvitsee koota kaikki ihailemisvoimansa. Manitou, jota sanotaan Lännen Saratogaksi, on terveysveden juontipaikka Pikes Peakin alapuolella Kalliovuorilla. Viheriät, pilviä tavottelevat, lumihuippuiset kukkulat katselevat hymyillen majataloja, joita vuosien vieriessä on ilmestynyt yhä korkeammalle niiden rinteille. Rikki- ja rautalähteitä, pieniä ojanteita ja vuoripuroja kimaltelee joka paikassa. Ilma on sinervä, riemuisan kevyt ja kirkas, luonto hymyilee mahtavan onnellista hymyä. Eräällä rinteellä lepää Helen Hunt, "Ramonan" lämminsydäminen ja omituisen luontoinen kirjoittaja.
Lähellä Manitouta on "the Garden of the Gods" (Jumalien puutarha), joka hyvinkin voitaisiin lukea maailman ihmeiden joukkoon. Mehevästä, vaaleanviheriästä ruohokentästä kohoo mitä satumaisimpia, kaiken värisiä kallioita, toiset ovat lumivalkeita tai ruusunpunervia, toiset hiekan värisiä, tummanruskeita, oranssin tai harmaan vivahtavia j.n.e. Muutamat ovat pyramiidien näköisiä, muutamat taas erilaisten pilarien, kellotapulien, linnoitusten muotoisia. Major Domo on puoli kalteva, useita satoja jalkoja korkea, kapea kallio, joka näyttää pitävän painolakia pilkkanaan. Monen tällaisen kiviryhmän pinnassa näkyy erivärisiä, ikään kuin jättiläiskäden piirtämiä kuvioita. Peuran-, lehmän- ja ihmisenpäitä, lastenkäsiä, hevosenjalkoja ja kameeleja erottaa etäämpää hämmästyttävän selvästi. Keskellä laaksoa seisoo vaalea, siromuotoinen, yksinäinen kallio, joka kuutamossa näyttää hunnutetulta naiselta ja jota sanotaan "puutarhan jumalattareksi."
[Kansalaisemme Ashtabulassa.]
Ashtabula on pieni, uninen, hiekkainen kaupunki Ohiossa, lähellä Erie-järveä.
Ainakin teki se meihin sen vaikutuksen, kun eräänä kuumana Syyskuun päivänä saavuimme sinne Chicagosta. Me suuntasimme heti perille päästyämme tiemme pieneen ravintolaan lähellä asemahuonetta ja pyysimme osotekalenteria, päästäksemme sen avulla mr Edwardsin, "Yhdysvaltain Sanomain" toimittajan jäljille. Osoteluettelo oli vanha ja meidät neuvottiin toiseen ravintolaan, jossa kuului olevan uusin sellainen. Siinä ilmotettiin, että suomalainen kirjapaino oli "the Harborissa", Erie-järven rannalla olevassa satamassa.
Odottaissamme raitiovaunuja, joissa piti pääsemämme sinne, kokoontui ravintolan palvelusväestö uteliaana ympärillemme. He pudistivat epäillen päätänsä, kun sanoimme olevamme suomalaisia ja tahtovamme tavata kansalaisiamme. Se silmäys, joka seurasi kummastunutta kysymystä: "oletteko te Suomesta?" — ei juuri puhunut Ashtabulan suomalaisten eduksi. Muuan astianpesijä, jonka kehuttiin olevan suomalaisen, haettiin kyökistä, mutta hän havaittiinkin ruotsalaiseksi ja selitti harvinaisella innolla, ettei hänellä ole mitään tekemistä tytärmaan Suomen kanssa.
Maalaismaista raitiotietä pitkin vyöryimme "the Harboriin". Se oli nokinen, meluisa lastauspaikka, jonka yläpuolella oli pieni kylä eli Ashtabulan esikaupunki. Osote oli väärä ja kirjapaino oli muutettu kaupunkiin. Meille sanottiin kuitenkin, että täällä asui paljo suomalaisia ja käskettiin kulkemaan edemmäksi katua pitkin, sieltä saisimme sitte tarkempia tietoja.