Me kuljimme neuvottuun suuntaan ja astuimme vihdoin sisään erääseen taloon tiedustelemaan. Heti kynnyksen yli päästyämme näimme olevamme kansalaistemme luona. Ei millään muulla kansalla maailmassa mahda olla samaa kykyä sulloa mitä erillaisempia tavaroita paikkoihin, joissa niiden ei pitäisi olla. Sängyssä munavati, kaksi kukkaruukkua, muutamia sukkaparia ja kissa; joka tuolilla tyynyjä, hameita, lautasia, vastaleivottua leipää; pöytä täynnä pesemättömiä astioita, ja yhdessä seurassa niiden kanssa virsikirjoja ja kahvimylly. Vaikka ikkunat olivat isot ja avattavat ja vaikka ulkona oli mitä ihanin kesäpäivä, oli sisällä tukahduttavan huono ilma. Lattia ja raput olivat likaiset, piisin luona oli tunkioläjä, akkunat ja seinät olivat tomusta harmaat. Siivottoman pöydän ääressä istui suurehko poika ja keski-ikäinen mies syömässä. Siinä oli perunoita, kahvia ja leipää; pannu noessa, ruoka sikin sokin ladottuna pöydälle. Kampaamaton, paljasjalkainen nainen pahannäköinen villa-alushame ja likainen karttuuniröijy päällään juoksi edestakaisin, kädet täynnä vatia ja lautasia, läimäytti jalallaan oven lukkoon ja tiuski vaikenemaan lasta, joka maarusi ruokaa.
Me mainitsimme nimemme ja sanoimme terveisiä Suomesta. Meidät otettiin välinpitämättömästi vastaan ja pyydettiin tuskin istumaan, sillä täällä, missä siirtolaisia tulee ja menee, eivät oman maan ihmiset ole mitään harvinaisia vieraita. Emme kuitenkaan luule tuon välinpitämättömyyden lähteneen mistään tylyydestä tai epävieraanvaraisuudesta, vaan tavallisesta kansallisesta hitaudesta.
Vihdoin pyysi mies meitä istumaan kamariin, jossa myöskin vallitsi ihmeteltävä epäjärjestys. Emme olisi tullut sitä muuten niin huomanneeksikaan, ellei tässä kodissa olisi vallinnut nähtävä varallisuus. Siellä oli useita sänkyjä, jotka olisi voinut täyttää hyvillä ja uusilla sänkyvaatteilla, jos ne olisi koottu monista eri kiiriimäpaikoistaan; piironki peilineen, nojatuoli ja kiikkutuoli, virkattuja pöytäliinoja, väripainokuvia, albumi. Heillä oli ainoastaan kolme lasta. Vanhin oli jo puotipalveluksessa ja ansaitsi täten osan elatuksestaan. Vanhemmat olivat molemmat parhaassa iässään. Mies, kotoisin Vaasan läänistä, työskenteli lastauspaikalla. Vaikka hänen vaatteensa olivat tiilikivijauhon ja noen ryvettämät, näki heti, että hän ainoastaan nyt oli likainen, niin kauvan kuin oli työnsä toimissa. Vaimo, lapset ja itse koti sitävastoin olivat ihan kuin liassa liotetut. Vaimo jatkoi yhä hutiloimistaan sisältä ulos ja ulkoa sisälle samalla päättömällä kiireellä, jota Suomessa saa kylläkseen katsella monessa kodissa maaseudulla.
Luonnollisesti puhuimme Suomesta ja siirtolaisista. Mies oli ymmärtäväisen ja miellyttävän näköinen ja hänen muistutuksensa olivat tervejärkisiä. Hän oli muuttanut tänne jo monta vuotta takaperin, mutta perhe oli asustanut täällä ainoastaan kuusi vuotta. Hän tuumaili työmiehen ehdottomasti helpommalla ansaitsevan täällä leipänsä kuin kotimaassa, sillä palkat ovat täällä niin isot. Tässä huomautti vaimo: — niin, mutta dollari Ameriikassa ei piisaa yhtään pitemmälle kuin markka Suomessa, vaikka siinä on viisi kertaa enemmän rahaa. — Mies myönsi sen, mutta lisäsi, että työmies sittenkin pääsee täällä helpommin varoihin, kun hän vaan osaa tehdä työtä. Kehnon on sitävastoin parempi pysyä kotona, sillä täällä täytyy miehen osata käydä kaksin käsin työhön, jos ansaita tahtoo.
Kun erkanimme, kiertyi kyyneleet vaimon silmiin ja hän sanoi haluavansa takaisin Suomeen. Miestä ei näyttänyt puhe miellyttävän. Hän katseli alaspäin, kaiveli korollaan lattiata ja arveli, että kyllähän sitä vielä tulevaisuudessakin joudutaan ajattelemaan kotimatkaa. Vielä oli kaksi lapsista pieniä, eivätkä he olleet vielä paljoa koonneet.
Ashtabulassa tapasimme herra Edwardsin. Hän oli kotoisin Haminasta ja monta vuotta takaperin asettunut Yhdysvaltoihin. Hänen painossaan työskenteli muutamia siistinnäköisiä suomalaisia latojia ja meille annettiin vasta painettu, kostea lehti "Yhdysvaltain Sanomia", joka on noin "Folkvännen'in" suuruinen.
Herra Edwardsin kanssa palasimme "the Harboriin" ja ajelimme siellä ympäri, käyden useita suomalaisia perheitä tervehtimässä. Köyhemmät asuivat hyyryhuoneissa huonommin rakettujen katujen varsilla, kaupungin alaosassa. Varakkaammilla oli omat talonsa siinä osassa kaupunkia, joka sijaitsee kukkuloilla sataman yläpuolella. Miehet olivat melkein jokainen työssä lastauspaikalla. Ashtabulan kautta kulkee joka vuosi tuhansittain siirtolaisia, enimmäkseen irtonaisia nuoria miehiä, jotka työskentelevät tänään siellä, huomenna täällä, siksi kun kyllästyvät, tai heidät erotetaan, tai he tahtovat koettaa onneaan toisella taholla. Enemmän paikallaan pysyvien lukumäärä nousnee noin 500. Mitään pappia tai omaa kirkkoa ei heillä ole, mutta herra E:n oli tapana aina jonkun miehen avulla pitää jumalanpalveluksia ja raittiuskokouksia ruotsalaisessa kirkossa. On kyllä koetettu hankkia omaa pappia, mutta ne kokeet eivät ole onnistuneet.
Yleensä ovat tänne päin tulvivat siirtolaiset hyvin turmeltunutta joukkoa, ja juoppous, tappelukset ja laiskuus heidän pääpaheitansa. Niinkuin kaikkialla muuallakin Ameriikassa, elävät Ashtabulankin suomalaiset ihan omaa elämäänsä. Miehet osaavat vähä huonoa englanninkieltä, mutta naiset eivät tavallisesti sanaakaan, eivätkä lapsetkaan ennen kouluun tuloansa. Tämä maan kielen osaamattomuus on yleinen suomalaisissa. Me satuimme muutamassa Chicagon kuumesairaalassa tapaamaan erään Kalajoenmiehen, joka oli lähes vuoden oleskellut Ameriikassa eikä puhunut vielä sanaakaan englannin kieltä. Luonnollisesti työlästytti se hänen hoitoansa, ja sen hän itsekkin tunnusti. Washingtonissa saimme tietää, että Missourin valtiossa oli jonkin kreivikunnan hulluinhuoneeseen suljettu muuan suomalainen, mutta että oli alettu epäillä häntä viisaaksi ja että hänet erehdyksestä oli tuotu sinne. Mutta kukaan ei osannut puhua hänen kanssansa ja kertoja kehotti innokkaasti meitä rupeamaan kirjevaihtoon hullujenhuoneen lääkärin kanssa; Ikävä kyllä, tulimme ihan odottamatta erotetuiksi tiedonantajastamme, joka ei ollut antanut meille laitoksen osotetta ja me emme siis voineet saada selkoa asiasta.
Suomalaiset pitävät ylipäänsä kiinni kotimaansa tavoista. Oleskellessamme Ashtabulassa tuntui meistä, että heihin ei tartu juuri mikään muu kuin joutava loisteliaisuus, jota he sitte hyvin sopimattomasti sovittelevat oman epäjärjestyksensä keskelle. Tosin kävimme kodeissa, jotka vähän erosivat muista ja joissa puhtaus oli välttävä. Mutta missään ei sittenkään huomannut jälkeäkään siitä järjestystä rakastavasta, soristavasta kädestä, joka näyttää hallitsevan ameriikkalaisissa kodeissa, köyhemmissäkin. Vaikka perheet asuivat omissa taloissaan suurine eteisineen ja monine huoneineen sekä saivat hyvän hyyryn ylikerrastaan, saimme kuitenkin aina katsella samanlaisia kotioloja kuin köyhimmän loisen tuvassa Suomessa. Lapset repaleissa, puolialastomia; vaimo pesemätön, veltto, kädet ristissä tai kantaen suurta lasta, joka jo osasi kävellä; ummehtunut, tuikea ja tukahduttava ilma, samoista aineksista yhdistetty kuin kotimaassakin: tupakista tomusta ja liasta. Ainoastaan yhdessä kodissa näimme vaimon tekevän käsityötä. Kaikkialla vallitsi sama tahdoton velttous, jota voi puolustaa Suomessa, jossa kylmä, hätä ja työnpuute hervastuttavat toimintakyvyn, mutta täällä, varakkuuden talossa vallitessa, näyttää se kerrassaan rangaistavalta. Miehet, joiden on pidettävä huoli perheestä, olivat työstä ja yhteydestään monenlaisten ihmisten kanssa, käyneet virkeämmiksi. Naiset näyttivät vajonneen välinpitämättömään uneliaisuuteen. Useimmat olivat lihavia, kalpeita, pöhökasvoisia. Täälläkin tuntui vallitsevan sama välinpitämättömyys Suomea kohtaan kuin San Fransiskossa; ei edes kysytty kotimaan kuulumisia. Ainoa asia, josta he mielellään tahtoivat saada selvän, oli, olimmeko siirtolaisia ja aijoimmeko jäädä Ashtabulaan. Yhdessä ainoassa kodissa sanoi vaimo, nähtävästi enemmän kohteliaisuudesta kuin todella sitä tarkottaen, että he kyllä aikoivat vielä kerran käydä Suomessa.
Luultavaa on, että nämä siirtolaiset, hädän pakottamina täällä kotona ja helpommin hankitun leivän vietteleminä Ameriikassa, kotimaastaan erotessaan kerrallaan katkaisevat kaikki siteet, jotka ovat heitä siihen kiinnittäneet. Heidän tahdottoman hitautensa pohjana on tuo kansallinen "se oli sallittu"-oppi ja he jatkavat elämäänsä Uudessa Maailmassa, uusissa oloissa, samalla synkkämielisellä tyytymyksellä kuin kotimaassakin. Maailma on ja pysyy maailmana, onhan tämä elämä vaan maallista elämää, olimmepa missä hyvänsä ja vasta tämän jälestä alkaa meidän oikea olemisemme. Mitä sitte kannattaa puuhata ja vaivata itseään kootakseen tavaroita, joita koi ja ruoste raiskaavat.