Yhdeksi tärkeäksi syyksi siihen, että ameriikkalaiset perheen-emännät ovat muita etevämmät, luulemme me sitä vapautta, joka hänellä on koti-oloissa. Mies ja vaimo ovat saaneet tietonsa samanlaisessa koulussa, usein käyneet sitä yhdessä. He ovat toistensa vertaiset ja liikkuvat kumpikin alallansa itsenäisenä yksilönä. Tavallisesti on mies työssä ja lähtee kodistansa kello 8 tai aikasemminkin aamulla, palaten vasta illalla, eikä suinkaan ennen kello kuutta. Moni liikemies on viikkoja ja kuukausiakin matkoilla. Se pakottaa vaimon itsenäisesti toimimaan. Vapaus kasvattaa hänessä arvon- ja edesvastauksen-tuntoa. Hän on toimeenpanevana valtana perheen piirissä ja nauttii sen mukaan kunnioitusta.

— Saksanmaalla, — sanoi eräs ameriikkalainen nainen meille, — menevät pojat äitinsä luo ainoastaan silloin, kun tarvitsevat ruokaa ja vaatteita, meillä pitää poika äitiänsä ihan yhtä älykkäänä (smart) kuin isäänsäkkin.

Nauttimansa kunnioituksen ja vapauden takia pitää perheen-emäntä itse kotityötä arvossa ja vaatii muutkin sitä kunnioittamaan.

— Minusta on niin hauska hoitaa taloutta, — kuulimme usein eri sivistys-asteilla olevien naisten huudahtavan.

Käsitöissä ovat Ameriikan, niinkuin Englanninkin naiset, Saksan ja Skandinaavian naisia huonommat. Puku- ja liinaompeluksessa he tosin pitävät puolensa, mutta villa-, kehruu- ja kutomistöissä he ovat kehnommat. Erittäin ovat työtä tekevän luokan naiset näissä asioissa taitamattomat ja se on luonnollistakin täällä, tehtaiden kotimaassa. Käsityökouluja on tosin jo melkein joka paikassa, mutta niissä opetetaan ainoastaan puku- ja paitaompelusta, koru- ja villalankatöitä. Kotitarpeet ommellaan täällä, niinkuin muuallakin, talon varallisuuden ja emännän kykeneväisyyden mukaan joko kotona tai kylässä. Muutamat ompelevat liinavaatteensa ja lasten vaatteet kotona, mutta teettävät omat pukunsa vieraalla. Toiset ottavat ompelijan kotiinsa ja teettävät yht'aikaa kaikki tarvittavat vaatteet; varakkaat ompeluttavat kaikki vaatteensa vieraalla. Ne, joilla oli varma toimi kodin ulkopuolella, pitivät erityistä paikkaus- ja parsimispäivää; tavallisesti oli lauvantai määrätty niille puuhille, jotta vaatteet saatiin kuntoon maanantain pesua varten.

Taide ja tieteellinen käsitys ovat Yhdysvalloissa vielä kehittymättömässä tilassa, mutta kauneuden-aistia tapaa joka paikassa. Sen huomaa puvuistakin. Sivistyneet ja erittäinkin hienon maailman ihmiset pukeutuvat tietysti jotenkin yhtäläisesti kuin samat luokat muissakin maissa, mutta täällä on sivistyksen kanssa syvälle alempiinkin yhteiskunnan-luokkiin tunkeutunut soman ja siistin vaatetuksen tarve. Emme muista siellä koskaan työmiehen kodissa, köyhien kaupungin-osassa ja työpaikoilla nähneemme sellaisia risaisia ja likaisia vaatteita, joita Suomessa niin usein saa katsella. Maahan muuttaneet saksattaret ja skandinaavilaiset naiset pysyttelevät pukeutumis-asioissa ameriikattarien rinnalla, mutta Itaaliasta, Irlannista ja Böömistä tulleet naiset ovat silminnähtävästi kehnommat. New-Yorkissa ja muissa Idän suurissa kaupungeissa, joissa aina on viljalta siirtolaisia, huomaakin kansan ulkoasussa selvän erotuksen. Ameriikkalainen nainen pitää sekä itseään että perhettään niin suuressa arvossa, että hän aina liikkuu siististi puettuna. Lapsiansa ja erittäin kapalolapsiaan hoitaa hän puhtauden kannalta katsoen mainiosti. Toisinaan näimme matkustaissamme rautatienvaunuissa 8-12 pienokaista, mutta harvoin näimme likaisesti puettua lasta. Yksinäisillä asemilla, kaukana Lännen vuorilla tai erämaankaltaisilla hiekka-aroilla oli työmiehen tai asemamiehen pienokaisella puhdas myssy päässä ja siisti mekko yllä ja hänen pieni nenänsä puhdistettiin lumivalkealla nenäliinalla. Kun köyhiä, koruttomasti puettuja naisia astui pikkulapsi käsivarrella raitiovaunuihin, katseli syrjäinen oikein nautinnokseen lapsen siistiä vaatetusta, ja pitkillä rautatiematkoilla sai usein monta vuorokautta ihailla sitä huolellista hoitoa, jota lapset nauttivat.

Ameriikan naisen pukemistavassa on kuitenkin yksi huomattava mutta ja se mutta on kureliivit. Emme tahdo väittää, että kureliivien valta täällä olisi suurempi, kuin Englannin, Saksan ja Ranskan naisten keskuudessa, mutta niin tuntuva se valta ainakin on, että siitä voi lähteä vaara naisten terveydelle. Kuromista ei Ameriikan naisessa huomaa niin kiusaavan selvästi, kuin luonnosta tanakan saksattaren vartalolla. Ameriikattaret ovat tavallisesti hoikkia ja hentoja aivan kuin englannittaretkin, mutta eivät niin lujarakenteisia, kuin nämä. Kuromisesta lieneekin ameriikattarelle paljoa suurempi vaara, sillä hän voi kutistaa keuhkojansa aika tavalla, ennenkun vartalo näyttää luonnottoman kapealta. — Mutta naispukujen parantamispuuha on lähtenyt Ameriikasta ja voittaa siellä yhä enemmän innokkaita puolustajia. Melkein jokaisessa suuremmassa kaupungissa on terveyden mukaisten eli n.s. reformipukujen ompelijoita ja suuret yhdistykset, joilla on sadottain jäseniä, levittävät tietoa asiasta esitelmillä, kirjoituksilla ja kaavoja näyttelemällä. Liikkeen etupäässä on mrs Jeanness-Miller ja hänen mukaansa on uusi puku saanut nimensäkkin (The Jeanness-Miller dress). Se ei ole yhtä kaunis kuin skandinaavilainen reformipuku, mutta se ei ole niin kankeannäköinenkään kuin se, ja on käytännöllisempi. Monella on jo sellainen puku ja erittäin käyttää moni kirjoituspöydän ääressä tai seisovassa työssä oleva nainen kaksijakoisia alushameita ja terveyden mukaisia alusliiviä. Sen sijaan on lyhyt tukka Ameriikan naisen päässä tuntematon koristus ja harvoin, tuskin milloinkaan siellä näkee poikamaiseksi kerittyjä hiuksia. Huolellisesti valitut värit, sirosti sopivat puvut ja tarkka puhtaus ovat yleensä sivistyneen ameriikattaren tunnusmerkit.

Yleisesti vallitsevan somuuden ja siisteyden varjopuolena on ylellisyys, joka vallitsee joka paikassa. Luonnon tuhlaavaisuus tässä rikkaassa maassa, jonka tuotantovoimat ovat niin mahtavat, näyttää vaikuttavan ihmisiin. He eivät ole saitoja, mutta he jakelevat mieliisti rahojaan täysin kourin, he haluavat koristaa kotiaan, itseään, lapsiaan, puutarhojaan, tahtovat nähdä kauniita tauluja, jalokiviä, loistavia kukkia, kuulla silkin sihinää, ja kutkuttaa nenäänsä hyvillä hajuilla. Ameriikkalaisten jalokivien suosiminen on tullut sanantavaksi. Niitä näkeekin miesten paidan rinnuksissa, kaulaliinoissa, sormissa, naisten käsissä, käsivarsissa, niskassa ja korvissa, pikkulasten mekoissa ja koulutyttöjen kauluksissa. Varojensa mukaan hankkii kukin joko oikeita tai mukailtuja. Kaikkialla vallitsee vieraanvaraisuus ja anteliaisuus. Heidän tuhlaavaisuutensa on usein lapsellisen hyväntahtoista, eikä se tunnu täällä niin ankarasti moitittavaltakaan kuin muualla, sillä avoimin käsin, rikkaasti ja runsaasti jakaa tämä rikas kansa huonompiosaisille veljilleen, ja täällä on tie rikastumiseen — ainakin muiden maiden oloihin verrattuna — avoinna köyhimmällekkin, jos hänellä vaan on itsellä kykyä sitä käymään. — Se minua teillä miellyttää, — sanoi Carlyle Emersonille, — että mies voi syödä täällä oikein kylläkseen, jos vaan tekee kunnonlailla työtä.

Eräs englantilainen kirjailija on sanonut ameriikkalaisten lapsista, että ne ovat maapallon pahankurisimpia lapsia, mutta että niistä kasvaa maailman parhaita kansalaisia. Lieneekö lauseessa perää, sitä emme tiedä. Tosi on, että lapset kasvavat vapaammin ja että vitsaa harvoin käytetään; ei tahdota tukahuttaa yksilöllisiä taipumuksia heissä, vaan opettaa heille itsekunnioitusta. Eräässä raamattukokouksessa lausui muuan kunnioitettu uskonnollinen naispuhuja muutamia sanoja, jotka mielestämme kuvaavat ameriikkalaisten lastenkasvatusta.

— Minulla on kahdeksan lasta, — sano hän, — ja ihmisillä on tapana kysyä minulta, kuinka voin pitää heitä kaikkia kurissa. Hyvät ystävät, sanon minä, ei juolahtaisi mieleenikään pitää heitä kurissa. Koetan vaan opettaa heitä itse pitämään itseänsä kurissa. Sehän on heidän osansa tässä maailmassa.