Joka tasavallassa hyvin tai vähän huomattava yhdenvertaisuus on vaikuttanut perhe-elämäänkin Yhdysvalloissa. Ameriikassa ei usein tapaa pashamaisia aviomiehiä. Ylisummaan on aviomies siellä hommaava, vähä karkeapintainen mies, joka ihailee vaimoansa, nauttii jokaisesta hänen parissaan vietetystä lomahetkestä, pitää kotiaan maailman parhainna paikkana ja sanoo tyytyväisesti käsiään hykerrellen: — vaimoni sanoo, että olen oivallinen aviomies. Sitä seikkaa en tunne. Tiedän vaan, että teen parastani ja että vaimoni on parhain vaimoista.
Kun kansan luonne on käytännöllinen, tapahtuu harvoin, että vaimo pitää itseään miestään parempana vaikka olisikin saanut — niin kun usein onkin — perinpohjaisemman tietokasvatuksen kuin mies. Vaimo ihailee puolisonsa asioimiskykyä tai valtiollisia, kauppa- tai muita käytännöllisiä avuja ja jos mieheltä puuttuu tietoja tai harrastusta hänen aloillaan, sanoo hän tyynesti: — miehelläni on niin paljon toimia, että hän ei ehdi kirjallisia asioita tutkimaan. — Mielestämme ei vaimoilla yleensä ollut järjettömiä vaatimuksia avioliitossa, ja se vapaus, jota he nauttivat, sai heidät pahoittelematta mukaantumaan, kun näkivät, että miehen paras sitä vaati.
Lopuksi emme voi olla mainitsematta erästä omituisuutta Yhdysvalloissa. Tarkotamme sitä kunnioitusta, joka jokaisella on uskontoon; jokainen riippuu hartaasti omissa uskonnollisissa mielipiteissään samalla suoden toisin ajatteleville täyden vapauden. Eikä tämä ominaisuus ole erityisen lahkon tai suunnan tunnusmerkki, se on yhteinen kaikille, episkopaaleille, luteerilaisille, metodisteille, kveekkareille, unitaareille ja universalisteille. Ne, jotka eivät ole voineet liittyä mihinkään nykyisistä kristillisistä tunnustuksista, ovat muodostaneet hengellisiä seurakuntayhteyksiä yleiselle uskonnolliselle tai siveelliselle pohjalle ja kokoontuvat esitelmiä kuulemaan, laulamaan ja keskustelemaan. Jokaisella kirkolla ja seurakuntayhteydellä on omat sunnuntaikoulunsa, raamattuluokkansa, äitien- ja nuorukaistenyhdistykset, ompelu-, luku-, laulu- ja hyväntekeväisyysseuransa. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, sivistyneet ja sivistymättömät puhuvat ystävällisesti ja innokkaasti "meidän pastoristamme", "meidän kirkostamme", "meidän sunnuntaikoulustamme". Tämän seikan luemme kirkon ja pappien ansioksi. He ovat riisuneet päältään opinkappalten ja oikeaoppisuuden kankean varustuksen eivätkä kulje enää keskiajan ritarien tavalla silmikko kasvojen peitteenä. He eivät elä erillään seurakunnastaan, vaan sen keskuudessa; jokainen sitä koskeva asia koskee heitäkin ja he koettavat seurata ajan rientoja. Kirkko on heittänyt marmoripatsaana olemisen ja muuttunut eläväksi, lämpimäksi, armahtavaksi todellisuudeksi. Seuraus siitä on, että moni on löytänyt rauhan ja levon sen helmassa.
Kaikissa näyttää olevan jonkinlainen uskonnon tarve, kaikki kaipaavat jotakin yhteyttä Korkeimman Olennon kanssa. Kun seurakunnat tavallisesti ovat pieniä, vallitsee niiden jäsenten kesken tuttavallinen seurustelutapa. Jos pappi on mieleinen, suosii seurakunta häntä jos jollakin tavalla. Jos hän heidän mielestänsä näyttää rasiintuneelta, kootaan tuota hätää rahasumma ja lähetetään hän muutamiksi kuukausiksi Eurooppaan, kenties aina Pyhälle maalle asti. Kotiin palatessaan näkee hän kirkkoon hankitun uuden alttaritaulun tai uuden lasimaalauksen, pappilan veranta on rakennettu toisenlaiseksi, tai on kirkon käytettäväksi hankittu johonkin sairashuoneeseen vuode, tai on seurakunta hänen poissaollessaan hankkinut hänelle jollain muulla tavalla ilonaihetta. Kerran kuukaudessa, määrättynä päivänä, on hänellä vastaanottopäivänsä. Silloin kokoontuvat kaikki hänen luokseen, juodaan teetä, puhutaan perheoloista, kirkosta, armeliaisuudentöistä, päivänkysymyksistä, uskon-asioista; nuoret neuvottelevat lauluseuransa, Shakespeare- tai Emersonklubbinsa asioista. Eräässä perheessä, jossa oleskelimme, oli tytär usein alakuloinen, vaikka koetti sitä peitellä. Lopuksi sanoi äiti meille: — Minä en käsitä, mikä häntä vaivaa. En tiedä muuta neuvoa, pitää poikkeemani pappilaan tänä iltana. — Perhe kuului erääseen unitaariseurakuntaan, jonka pappi, miss K. oli hoitanut virkaansa siinä jo 11 vuotta. Seuraavan päivän iltapuolla, kun odottamatta astuimme sisään vierashuoneeseen, näimme harmaatukkaisen, mustapukuisen naisen istumassa nojatuolissa ja polvillaan hänen edessään, pää hänen rinnoillaan oli talon tytär, itkien katkerasti. Muutamia päiviä myöhemmin sanoi äiti iloisena: — oletteko huomannut, että tyttöni taas on entisellään? Kyllä minä sen arvasin, että miss K. hänet saisi talttumaan.
Monessa paikassa oli meillä tilaisuus päästä mukaan kokouksiin, joita nuoriso, päätettyään päivätyönsä puotiloissa, konttooreissa tai kotona, kerääntyi pitämään, päättääkseen tulevan vuoden toimista kirkkonsa sunnuntaikoulussa tai raamattuluokilla. Nämä kokoukset alkoivat kello 9 tai 10 illalla ja kaikilla osan-ottajilla, sekä miehillä että naisilla, oli takanaan hyvinkin raskas työpäivä.
Kirkon ja papin rakastaminen ei tosin sinänsä merkitse mitään, sillä kirkko ja pappi eivät ole kristin-uskon ydin. Mutta kun se, niin kuin täällä, on luonnollinen ilmaus sielun pyrinnöstä Korkeimman Olennon yhteyteen, on sillä suuri merkitys.
Kun joka paikassa Yhdysvalloissa tapaa tämän rakkauden mitä suurimman ajatuksenvapauden rinnalla, tulee ehdottomasti muistaneeksi, että muinoiset puritaanit tämän yhteiskunnan ovat perustaneet. He olivat aikanaan emämaansa, Englannin parhain, vapaamielisin ja valistunein osa. He olivat aikanaan sen mahtavan, valistusta ja vapautta etsivän liikkeen tuote, jonka inhimillisyys ja uskonpuhdistus Uuden ajan koittaessa herättivät Euroopassa. He rakastivat omantunnon-vapautta niin lämpimästi, että mieluummin antautuivat valtameren myrskyjen käsiin ja oudon, raivaamattoman maan vaaroille alttiiksi kuin alistuivat omantunnon-sorron alaisiksi. Miettijä alkaa huomata, että heidän laskemansa perustus on ollut niin syvä, lavea ja tukeva, että se on kestänyt järkähtämättä vuosisatojen halki, sekä että heidän voimakkaat käsivartensa vielä näkymättöminä tukevat kansaa, jonka historia todistaa siinä asuvaa niin paljon siveellistä voimaa, että se itse ilman ulkonaista pakkoa, ryhtyy karsimaan itsestään vikojaan.
[Viiteselitykset:]
[1] Vapauden patsas.