Ja he päättivät äkkiä kukin matkustaa takaisin Berliniin.
Niin he ajattelivat ja niin myös tapahtui kuin he olivat ajatelleet.
Samana iltana olivat he jälleen Berlinissä, ilman että kukaan heistä oli sattunut tapaamaan toista. Ainoastaan kun Frits astui ulos vaunusta, luuli hän näkevänsä jotain keltaista vilahtelevan edessään. Hän katsoi tarkemmin, ja mikä ilo! Sehän oli keltahousuinen Kalle!
»Kalle Witt, pysähdy!» huusi Frits. »Olipa erinomainen asia, että tapasin sinut.»
»No, älä ihmeessä, sinäkö se olet?» sanoi Kalle. »Minä luulin sinun olevan ukkojen kanssa matkalla Belgiaan.»
»En sinne päinkään, me olemme kaikki joutuneet eroon toisistamme.—
Etkö ole nähnyt minun isääni?»
»En.»
»Mutta kuinka minä sentään tulinkaan iloiseksi nähdessäni sinun sinisen takkisi ja keltaiset housusi!»
»Peijakas periköön ne molemmat, niin housut kuin takin», sanoi Kalle. »Siellä, mihin te jätitte minut, oli niin turkasen kaunis tyttö. Sen minä sanon sinulle, Frits, että hän oli kaunis kuin prinsessa. No, minä menen hänen luokseen ja sanon:
'Tahdotteko tehdä minulle sen kunnian, että annatte minulle pienen naukun?'