He menivät ja pian istuivat he postivaunussa. Eikä kestänyt kauaa ennenkuin he vaipuivat sikeään uneen, ja kello seitsemän seuraavana aamuna he saapuivat nukkuvassa tilassa Alt-Strelitziin.
Täällä he söivät tukevan aamiaisen ja läksivät sitten jalkaisin taivaltamaan kotoa kohden.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneina he astelivat kukin, puhumatta säällistä sanaa toisillensa.
Kalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja jonkun sanan tokasi silloin tällöin myöskin ukko Witt, mutta ukko Swart oli pahalla tuulella; hän oli peräti harmissaan senjohdosta, että hänen täytyi palata eukkonsa luo ja kotikylään tyhjin toimin. Mitähän mahtaa eukko nyt sanoa? Kuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa enää koskaan kinailuun? Olihan hän ennenkin aina joutunut häviölle, ja nyt tuli lisäksi tämä kirottu matka, nyt hän ei enää koskaan saisi rauhaa.
Frits Swart oli iloinen. Hän meni onneansa vastaan ja ajatteli, mitä hän ja Dorotea sanoisivat toisilleen, kun he ensi kerran toisensa tapaavat.
Kalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen. Saattoihan hän kantaa vihreätä takkiaan yhtä hyvin kotikylässä kuin Berlinissä, ja kun se kerran vain oli hänen yllänsä, niin täytyi kaikkien tyttöjen ehdottomasti luoda häneen silmänsä.
Ukko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmoja.
»Minä pelkään», sanoi hän, »että me saamme rajuilman illaksi. Taivas käy pilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat vihaisia. Jollei rajuilma mene muualle, niin me kastumme läpimärjiksi ennenkuin olemme kotona.»
»Jospa ei pahempaa olisikaan kuin se!» sanoi Swart. »Märän takin saa kyllä aina kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme paljon epämiellyttävämmän vastaanoton. Saat nähdä että tässä tapahtuu jotain kauheaa. Muuten en tunne eukkoani oikein.»
»Kuules, naapuri», sanoi Witt, »antaa niiden sanoa mitä tahtovat, me emme anna sen liikuttaa itseämme, vaan vaikenemme visusti.—Mutta kas, nyt alkaakin jo sataa!»