»Vai niin! Sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani? Mutta sen minä sanon sinulle, että varhain huomenaamulla minä ja Frits ja Witt ja Kalle istumme *minun* vankkureihini ja lähdemme matkaamme. Mutta sinä saat istua kökötellä täällä yksinäsi ja tappaa kärpäsiä huviksesi. Ja nyt sinä menet kauniisti panemaan kapineita kokoon,—vähän evästä me myös tarvitsemme mukaamme.»
Ja niin sanottuaan Swart meni naapuritaloon.
Mutta heti oven avattuaan jäi hän hämmästyneenä seisomaan paikalleen ja puhkesi sanomaan:
»No, enpä ole ennen nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikeastaan teet?»
Kalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin hän oikoi koipiaan suoraan eteenpäin, milloin hän väänteli niitä sivulle päin, ja hän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja uusia keltaisia housujaan sekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin! Hän oli voidellut tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Hänen kätensä olivat lanteilla, ja ruusu oli hänellä hampaiden välissä. Niin hän seisoi siinä täydessä komeudessaan ja halusi nähdä, miltä hän oikein näytti. No, kaikki oli niinkuin olla piti. Hän kyllä saattaisi matkustaa, vaikkapa itse Berliniin.
Ukko Swartin seisoessa siinä sanattomana ällistyksestä tulivat lukkari, herra Suhr ja ukko Witt sisään.
»Katsokaas vain», sanoi ukko Swart, osoittaen piipullaan Kallea, »katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä koreaksi!»
»Niin, naapuri», sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, »myöntää täytyy, että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Annas, kun hän nyt vain saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä voisi luulla vaikka kreiviksi, niin hieno hän on.»
»Niin», sanoi lukkari, »minun täytyy sanoa, että hän on säälinyt itsensä mainiosti tälle matkalle. Muotia tulee noudattaa. Minä tahdon nyt vain sanoa, että jos esimerkiksi sininen olisi muotina ja joku ottaisi yllensä viheriän takin, niin ei se sopisi yhteen!»
»Ei», sanoi ukko Swart. »Siinä te olette aivan oikeassa.»