Päivä sarastaa, idän taivaalla leveä, punertava juova ennustaa auringon nousua, ja pian se heittääkin ensimäiset säteensä ikkunasta sisälle. Pastori ja lapset ovat jo aikoja sitten menneet kotiinsa, mutta ukko Büring vinguttaa yhä vielä viuluansa ja lukkari torkkuu seinää vasten. Hän on niin väsynyt! Nyt tulee Riikka ämpäreineen, Karoliina luutineen ja Juhani varsiharjoineen. Nyt alkaa lattianpuhdistus, jonka aikana vieraat, sikäli kuin työ edistyy, tanssitetaan ulos.
»Mikä hauska alku ja mikä verraton loppu! huusi ukko Swart hypäten korkealle ilmaan ja lyöden kätensä yhteen. »Hyvästi, ja tervetuloa tänään päivällisille, ja huomenna me poljemme vielä jalkaa ja pidämme rääpiäiset! Kas niin, hyvää huomenta! Onnellista kotimatkaa! Katso eteesi, naapuri Witt, äläkä lankee portaissa!»
* * * * *
Jos joku lukijoistani tahtoo vielä tietää jotakin henkilöistä, joihin on tämän kertomuksen kautta tutustunut, niin tarjoan hänelle käteni ja vien hänet eräänä sunnuntai-iltana lukkarin puutarhaan.
Selja kukkii, lehdet ovat tuoreet ja vihreät ja satakieli laulaa. Kaikki on kuin ennenkin, ja ellemme muuta tietäisi, voisimme luulla, ettei hetkeäkään ole kulunut siitä kun viimeksi olimme täällä.
Frits ja Dorotea seisoivat taasen käsitysten, mutta heidän edessään hiekalla leikkii kaksi kultakutrista lasta, kaksi poikaa tuota oikeata kelpolajia—niistä kasvaa kerran kaksi oikein uljasta miestä,—ja Dorotea kumartuu pienemmän yli, nostaa hänet helmaansa seisomaan, silittää hänen tukkaansa, katselee hänen silmiinsä ja suutelee rakasta lasta. Mutta Frits, vanhempi pojista, nousee seisomaan, taapertaa isänsä luokse ja ojentaa molemmat kätensä tätä kohti, ikäänkuin haluten sanoa:
»Minä kanssa! Minä kanssa! Minä tahdon istua isän sylissä. Minkätähden äiti ottaa vain pikkuveljen.»
Isoäiti huutaa hänelle:
»Tule tänne, poikaseni, tule!»
Hän ottaa taskustaan luumuja ja näyttää niitä lapselle.