»Kuules, mitäs arvelet, emmeköhän ensin keskustelisi asiasta vaimojemme kanssa?»
»Vaikkapa vain», vastasi Witt. »Eihän se haittaa. Eivät he kuitenkaan jätä meitä rauhaan.»
* * * * *
Kun Swartin emäntä hetkistä myöhemmin tuli kotiin—hän oli kuleksinut ympäri kylää häthätää juoruilemassa—tuli asia taasen puheeksi.
»Istu muori», sanoi Swart. »Missä hiidessä sinä nyt taas olet kierrellyt? Minä istun täällä ja vaivaan pääparkaani, mutta sinä vain menet tiehesi, sinä!»
»Niin, näetkös…»
»Äh, minä en tahdo nähdä yhtään mitään! Pelkkiä tyhmyyksiä! Tässä minä saan istua itseäni vaivaamassa sillä aikaa kun sinä juokset ympäri kylää.—Mitä? Luuletkos, että minun mielipiteeni ja ajatukseni kasvavat noin vain ilman muuta kuin kyttyrä kamelin selkään!»
»Minä olin vain asialla».
»Aina sinulla on asioita. Ei tämä ole lainkaan niin, kuin pitäisi olla. Sillä näetkös, minä tahdon aina sitä, mitä *sinä* tahdot, mutta *sinä* tahdot, mitä *minä* *en* tahdo. Sinä tahdot olla *isäntä* talossa, mutta luulenpa, että minä *vielä* olen isäntänä. Istu nyt vain, äläkä keskeytä minua tyhmillä muistutuksillasi. Minä tahdon selittää sinulle jotakin. —Näetkös, minä olen monta vuotta päivät ja yöt vaivannut päätäni ajatuksella, mitä meidän pojastamme tulee. Mitä hyötyä siitä on, että hän kuleksii maailman sivu tyhmänä ja laiskana kuin sika? Senvuoksi olen minä päättänyt, että hän saa matkustaa Berliniin ja sitten Belgiaan, ja siellä hän saa pysyä pari vuotta…»
»Häh? Mitä? Siellä, missä ei kukaan ihminen tunne häntä!» puuttui emäntä puheeseen.