»Hyvää huomenta!»
»Anna minun olla rauhassa», murahti eukko äreästi. »Mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!»
Kauas pakeni nyt ilo Dorotean sydämestä. Swartin emännän sanat sen karkoittivat. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja läksi hiljaa, kyyneleet silmissään, astumaan vanhaa kirkkoa kohti.
Poissa oli nyt kaikki luonnon ihanuus.
Swartin emäntä pöyhisti itseään ja astui läähättäen eteenpäin, pää pystyssä ja nenä vielä enemmän pystyssä, niin että auringon säteet kutkuttivat hänen sieraimiaan pakottaen hänet aivastamaan.
Mutta tultuaan kirkon portille voitti Dorotea surunsa. Hän meni ujona eukon luo ja sanoi sydämellisesti:
»Hyvä emäntä, sanokaa millä olen rikkonut teitä vastaan, jotta voisin pyytää teiltä anteeksi?»—hän tarttui eukon käteen, ja tämä seisoi siinä läähättäen, saamatta sanaakaan suustaan—»olettehan te aina ollut minulle niin hyvä sekä hyvinä että pahoina päivinä! Älkää antako minun tällä tavoin seista edessänne; minä tahdon mielelläni luulla, että vika on minussa, mutta nythän olemme menossa kirkkoon, ja kuinka voimme rukoilla Jumalaa, ellei meillä ole rauhaa sydämissämme?»
»Mitä? Rukoilla? Minäkö?» sanoi eukko vetäen kätensä Dorotean kädestä. »Minä voin rukoilla missä minä vain tahdon, ei minua siitä mikään estä. Mutta helposti voi tapahtua, että rehelliset ihmiset kääntävät selkänsä sellaiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia konsteja saadaksesi rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja tavarain omistajaksi. Sinun isäsi ja minun mieheni ovat naapuruksia»—hänen äänensä oli kuin käärmeen sähinää—»muusta tuttavuudesta minä en tahdo tietää mitään.— Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö! Niin….»
Hänen täytyi vaijeta, sillä kirkkoherra meni juuri heidän ohitseen. Hän oli kuullut, mitä eukko sanoi.
Kirkkoherra oli vakava mies; hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä seurasi häntä läähättäen.