Entä Dorotea? Koko hänen ruumiinsa vapisi ja häpeän puna nousi hänen poskilleen. Koko kirkkotarha alkoi pyöriä hänen silmissään; hän olisi tahtonut vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään muotoa tahtonut mennä. Hän meni kotiin, polvistui vuoteensa viereen ja tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja. Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan surusta ja hänen kurkkunsa melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä rauhaa; hän heittäytyi tuolille noustakseen heti kävelemään levotonna edestakaisin lattialla. Niin painoi häntä häväistys.
Hänen uskollinen rakkautensa olisi siis vain rakkautta rahaan!
Mutta myrsky asettui, ja valonsäde loisti hänen sieluunsa. Hän muisti raamattunsa, otti sen alas hyllyltä, istui pöydän ääreen ja avasi kirjan. Sattumalta aukeni se paikka, jossa kuvataan Vapahtajan kärsimyksiä. Alussa oli hänen mielensä vielä kiihdyksissä ja kirjaimet menivät sekaisin hänen silmissään. Mutta sitte hän luki:
»Ja he sylkivät häntä, ottivat ruovon ja löivät häntä päähän.»
Silloin tyyntyi hänen mielensä. Kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen, irroittaen hänet tuskansa kahleista.
Hän meni tyyntyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun ruoka oli valmis, kutsui hän pikkusiskot sisälle.
Nyt hänessä ei enää voinut huomata mitään erikoista; ainoastaan silmät olivat vähän punaiset.
Kun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Doroteaa poskelle, katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä alas, suuteli isä häntä hiljaa ohauksille.
XI.
Swartin emäntä oli hyvin äkeissään kulkiessaan kirkosta kotiin. Hänen otsansa oli rypyssä ja alahuuli lerpallaan, ja sellaisena astui hän läähättäen läpi kylän, naputellen sormillaan virsikirjansa kanteen, siten edes jollain tavoin purkaakseen kiukkuansa.