»Älä hulluttele, minä otan passin mukaan!»
»Passin! Sen vaivan voit säästää itseltäsi. Eihän sinulla ole säällistä nenääkään. Sinulle ei todellakaan anneta mitään passia. Ja toiseksi: ethän sinä tunne tietäkään.»
»Minä kyselen. Ja nyt minä käsken sinun sulkea pippurimyllysi. Minä *tahdon*! Ja kun minä *tahdon*, niin minä *tahdon*!»
Ja tämän sanottuaan ukko Swart meni ulos ja suuntasi askeleensa naapuriin.
Täällä vallitsi samanlainen asiantila. Ukko Wittin täytyi kestää kova ottelu vaimonsa kanssa, eikä hänelle käynyt paremmin kuin naapurillensakaan.
»Eukkoni ei oikein tahdo taipua», sanoi Witt, »hän pelkää, että pojille voisi tapahtua jotain.»
»Rauhoittukaa toki, naapurin emäntä!» sanoi ukko Swart. »Tulevathan pojat takaisin. Mutta menkää nyt minun eukkoni luokse, haukkukaa siellä ukkonne pahanpäiväisiksi ja itkekää sitten molemmat minkä jaksatte, niin kaikki on lopulta hyvin.»
Ja Wittin emäntä meni.
Hänen tullessaan tupaan istui Swartin emäntä esiliinalla peitetyin kasvoin. Hän itki ja väänteli käsiään ikäänkuin tässä olisi ollut kysymys hänen hengestään, ja tuokion kuluttua nosti myös Wittin emäntä esiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he molemmat itkivät ja valittivat kilpaa. Ja kun itku rupesi tulemaan liian väkinäiseksi, alkoivat he huutaa molemmat yht'aikaa.
»Kuinka tämä kaikki päättyykään! Kunpa jo olisimme eläneet kaiken tämän ohitse!»