»No, sen tietänet sinä hyvin, naapuri», arveli Swart. »Olithan sinä hänen komennettavanaan.»
Blücherin patsaan luota tultiin vanhan Fritsin[1] luo, jota Witt aina oli salaa vihannut. Tämä viha sai aiheensa jo paljon ennen Wittin syntymää. Frits oli nimittäin ottanut Wittin äidinisän sotamieheksi.
[1] Kuningas Fredrik II.
»Kas kuinka hän istuu siinä vanhan hevoskaakkinsa selässä», sanoi Witt. »Niin, tirkistele sinä sieltä vain minkä mielesi tekee; sinun syysi kuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eikös se ole totta, häh? Katsos vaan, kun hän istuu siinä niinkuin koko asia ei ollenkaan häntä liikuttaisi. Soisinpa, että pöllähtäisit sieltä nenällesi!—Minä tahdon nimittäin sanoa sinulle, naapuri Swart, erään asian. Äitini isä oli vanhin, ja hänen olisi pitänyt saada talo. Mutta silloinpa tuo vanha Frits otti hänet sotamieheksi, ja maakunnan tyhmä virasto määräsi, että talo oli joutuva toiselle, ja niin saimme me pitkän nenän.»
»Mitä hulluja!»
»Mitä hulluja, naapuri!» sanoi Swart. »Onhan se niin vanha asia, ettei sitä kukaan enää viitsi ajatella. Kaikki ihmiset sanovat—ja onhan siitä painettu kirjojakin—että hän oli hyvä kuningas.
»Sitä en minä lainkaan tahdo kieltää», sanoi Witt. »Itse äitini isäkin piti hänestä ja kertoi meille paljon juttuja vanhasta Fritsistä. Kerran —en muista koska se oli—löi hän äidinisääni olalle ja sanoi: Sinä olet oikea krenatööri ja olet taistellut miehuullisesti!»
»Kas kehnoa vaan!» sanoi Swart.
»Niin, naapuri, hän on sanonut minun äitini isälle, vaikka minä en muista koska se oli: 'sinä olet oikea krenatööri ja olet taistellut miehuullisesti!' Nyt istuu hän tuolla korkealla hevosensa selässä, ja äidinisä jäi ilman taloa, ja se oli hänen syynsä!»
»No, naapuri», sanoi Swart heidän taas jatkaessaan matkaansa. »Älä sinä nyt enää sure sitä asiaa …. se on nyt ollut ja mennyt eikä sinun enää tarvitse vihata häntä.»