»No se nyt ei voisi johtua mieleenikään», vakuutti Witt. »Mutta talo olisi nyt ollut minun. Ja sen minä sanon, naapuri, että hänen syynsä se sittenkin oli!»
* * * * *
Sotamies johti heitä nyt katua ylös, katua alas, kunnes he tulivat
»Unter den Linden'ille»[1].
[1] Kuuluisa puistokatu Berlinissä.
Mikä paljous komeasti puettuja, hyvältä hajahtavia naisia!
»Poika!» sanoi Swart. »Ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän uljaammin ja pane kädet kupeillesi, jotta ihmiset voisivat katsella sinuakin! Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena ollessani? Ei,—katsos Kallea! Hän vasta osaa käyttäytyä; katsos, kuinka hän katsoo tyttöjä suoraan silmiin ja hymyilee ja nyökäyttää päätään heille ikäänkuin tuntisi heidät kaikki. Ja saatanpa sanoa, että nämä tytöt ansaitsevatkin katselemista.»
»Siinä sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Enkö minä ole aina sanonut, että täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä! Ja miten uhkeita ne ovat!»
»Minä luulin eukkoani jokseenkin tukevaksi», sanoi Swart, »mutta katsos vain tuotakin—onpa siinä laajuutta! Mikä masiina! Ja jos hän edes olisi vanha akka; mutta hän on aivan nuori tyttö.—Turkanen! Jos minulla olisi mittanauha mukanani, niin menisin ja mittaisin hänen selkänsä.»
Nyt he saapuivat »Museolle».
Ensimäinen esine, mikä täällä pisti heidän silmiinsä, oli iso, suunnaton kivimalja.